Siirry pääsisältöön

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti. (2014 Otava, 319 s)


Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.

Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.

Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.
”Pelaajat kyllä haluaisivat mennä tänään tansseihin tai huomenna kalastamaan, mutta meidän valmennusjärjestelmässämme niin ei voi tehdä.”

Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.

Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.
”Nykynäkökulmasta tarkasteltuna neuvostoliittolainen todellisuus oli lähes jakomielistä. Kaikki todellinen ja sellainen, millä oli aitoa merkitystä, tapahtui julkisuudelta piilossa ja kulissien takana, kun taas se, mitä näytti ja väitettiin tapahtuvan, oli pelkkää teatteria ja illuusiota.”

Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.

Nelisen minuuttia vanhaa kunnon lätkää - TV-toteutusta myöten:


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…