Siirry pääsisältöön

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti

Markku Jokisipilä: Punakone ja vaahteranlehti. (2014 Otava, 319 s)


Urheilusta kirjoittaminen on vaikea laji, koska peli tai kilpailu on niin tiukasti paikkaan ja aikaan, ohikiitävän hetken intensiteettiin sidottua. Sitä on hankala tallentaa. Urheilukirjojen helmasyntejä on myös kritiikittömyys. Erityisen pahasti mennään usein metsään, kun käydään hehkuttamisen tielle, ylistämään yksittäisiä urheilijoita ja usein vielä päästetään heidät itse ääneen.

Hyviäkin urheilukirjoja on paljon, ja valtiotieteiden tohtori Markku Jokisipilä on julkaissut yhden lisää. Hän onnistuu kirjoittamaan jääkiekosta kiinnostavasti, mutta Punakone ja vaahteranlehti ei olekaan kirja vain urheilusta. Se on myös oivallinen näkökulma kylmän sodan historiaan. Kylmää sotaa käytiin monilla rintamilla, kaukalossa se kulminoitui Neuvostoliiton ja Kanadan kohtaamisiin.

Kirjassa käydään läpi pääosin Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen ja neuvostoliittolaisen jääkiekkokulttuurin tarina 1940-luvulta alkaen. Lähempi tarkastelu päättyy valtion hajoamiseen 1990-luvulla, mutta viimeiset sanat ulottuvat aina vuoteen 2014. Neuvostoliitto näki kaiken kurjuutensa keskellä jääkiekon välineeksi kommunistisen ideologian paremmuuden osoittamiseen, osaksi kilpavarustelua länttä vastaan. Menestyksen saavuttamiseksi rakennettiin järjestelmällinen koneisto. Kaukalossa pelattiin historian hienointa jääkiekkoa, mutta yksilötasolla hinta oli säälimättömän kova.
”Pelaajat kyllä haluaisivat mennä tänään tansseihin tai huomenna kalastamaan, mutta meidän valmennusjärjestelmässämme niin ei voi tehdä.”

Alussa kirjaa vaivaa mielestäni liika lajikeskeisyys. Vaikka - ja onneksi - varsinaisia pelitapahtumia kaukalon sisällä ei juuri kuvata, on alkupuolella turhan paljon tulostietoja. Ensimmäisissä luvuissa on myös herkullisia vertauksia esimerkiksi jääkiekon ja sotatermistön yhtäläisyyksistä, toisaalta teksti menee välillä liian yksityiskohtaiseksi mailahäirinnän kuvaukseksi. Jääkiekkoa tuntevia tämä hieman vaivaannuttaa, ja lajiin perehtymättömät tuskin ovat siitä kovin kiinnostuneita.

Parhaimmillaan Punakone ja vaahteranlehti on jälkimmäisellä puoliskollaan syventyessään neuvostoliittolaiseen yhteiskuntaan. Se tapahtuu edelleen pääasiassa jääkiekon kautta, ja ratkaisu toimii hyvin. Äärimmäinen kuri, harmaa ankeus, kaiken tukahduttava kontrolli sekä toisaalta kiihtyvä mädännäisyys, tehottomuus ja kaikenlainen filunkipeli luovat oivallisen kontrastin.
”Nykynäkökulmasta tarkasteltuna neuvostoliittolainen todellisuus oli lähes jakomielistä. Kaikki todellinen ja sellainen, millä oli aitoa merkitystä, tapahtui julkisuudelta piilossa ja kulissien takana, kun taas se, mitä näytti ja väitettiin tapahtuvan, oli pelkkää teatteria ja illuusiota.”

Mielelläni suosittelen kirjaa kylmästä sodasta ja neuvostoliittolaisesta jääkiekosta kiinnostuneille. Suomi pelasi Neuvostoliittoa vastaan 147 kertaa ja voitti seitsemästi. Punakone ja vaahteranlehti on suorastaan pakollista luettavaa meille, jotka muistamme, miltä tuntui Suomen voittaessa ylivoimaisimmillaan olleen Neuvostoliiton 3-2 Moskovan Izvestija-turnauksessa 17.12.1986. Jari Torkki teki kaksi maalia ja Risto Kurkinen yhden. Sellaista eivät areena-sukupolvet tule koskaan kokemaan.

Nelisen minuuttia vanhaa kunnon lätkää - TV-toteutusta myöten:


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…