Siirry pääsisältöön

HJK 2015

Jalkapallon Suomen mestaruudesta on pelattu vuodesta 1908. Sotavuodet ja muutama muu poikkeus pois lukien mestaruus on jaettu satakunta kertaa. Tänään päättyi vuoden 2015 kausi. HJK on perustettu 1907 ja se on juhlinut sarjan voittoa 27 kertaa. Siis keskimäärin noin joka neljäs vuosi. Historia alkaa olla jo pitkä, ja ajat muuttuneet, joten ehkä on hedelmällisempää tarkastella tuoreempia tilastoja.

Aloin käydä HJK:n peleissä 1980-luvun alkupuolella, joitain muistikuvia on 70-luvulta. Lasken kuitenkin, että kaudesta 1990 alkaen olen ollut Klubikatsomossa säännöllisesti. Näiden 26 kauden aikana mestaruutta on päästy juhlimaan 11 kertaa. Karkealla tilastoinnilla HJK voittaa siis kaksi mestaruutta viidessä vuodessa. Kun ennen tänään päättynyttä kautta mestaruuksia oli tullut peräti kuusi peräkkäin, Sonera stadionille oli ehtinyt kerääntyä iso joukko uusia kannattajia, joille pokaalitta jääminen oli kokonaan vieras kokemus. Se näkyi esimerkiksi sosiaalisen median kommenttikentissä.


Tietysti HJK:lta on lupa vaatia 2010-luvulla enemmän kuin monena muuna historian aikana. Klubi on hoitanut asiansa hyvin, ja ainakin pelaajamateriaalissa, markkinoinnissa, kansainvälisyydessä, olosuhteissa ja taloudessa ero muihin seuroihin on vain kasvanut. Siksi, huolimatta vähintäänkin kohtalaisista tuloksista, meillä on oikeus sanoa kautta 2015 pettymykseksi. Itsekin julistin Talin hallikauden jälkeen keväällä, että kyseessä saattaa olla jopa kaikkien aikojen Klubi, maajoukkuettakin parempi.

Alkukausi vapun tienoilta juhannuksen alle oli tuloksissa hyvä, vaikka mukaan  mahtui surkeita pelejä. Peli oli hidasta ja sekavaa, käsijarru päällä mentiin. Suomen cupissa edettiin välieriin, ja sarjassa kerättiin kahdeksan voittoa, viisi tasapeliä ja yksi häviö. Näytti kuitenkin kuin rajusti uudistunut joukkue olisi lähinnä sinnitellyt kasvukivuissaan läpi hurjan otteluruuhkan. Se tiivistyi luokattoman huonoon esitykseen Lahden kisapuistossa kesäkuun alussa.


Pieni tauko, vihdoin löysempi ottelutahti, ja juhannuksen ympärillä hienot kaksi kotivoittoa SJK:sta ja Jarosta. Sitten yhtäkkiä Bana Lehkosuon sanoin minikriisi: Ilves-, Inter-, HIFK-, RoPS-matseista vain kaksi pistettä juuri europelien kynnyksellä. Niiden alku meni hyvin, ja lopulta saldo europeleistä ei lainkaan kalpene monien aikaisempien vuosien tuloksille: voitettiin kaksi peliä kuudesta, kotona ei hävitty.

Mutta tässä kohtaa tapahtui niskan lopullinen katkeaminen. 15 päivän katastrofijaksolla hävittiin traagisesti Astanalle 3-4, MIFK:lle 1-5 ja Krasnodarille 1-5. Siihen se lässähti, alkoi pelaajaliikenne sisään ja ulos, iski hurja loukkaantumissuma. Pelattiin viikkokausia ilman ensimmäistäkään voittoa ja se lienee historiankin valossa poikkeuksellista. Lokakuun loppukiri jätti kaudesta sentään miellyttävän jälkimaun. Seinäjoelle ja Rovaniemelle lähetän mielelläni onnittelut hyvästä työstä.


Parhaita asioita sarjakaudessa 2015 olivat nousijat HIFK, Ilves ja KTP. Rödan nouseminen toi Helsingin katukuvaan sykettä ja jalkapallokulttuuria tavalla, johon Honka ja sitä ennen monet muut HJK:n haastaneet eivät päässeet lähellekään. Pitkän tauon jälkeen pääsimme myös käymään todellisissa suomalaisissa fudispyhätöissä Tammelassa ja Arto Tolsa areenalla. Cupin myötä ohjelmaan sisältyi myös retki Valkeakoskelle.

Nyky-HJK:ssa en pidä, kuinka uusia pelaajia lappaa sisään pitkin kesää. He jäävät usein tuntemattomiksi ja persoonattomiksi. Mielestäni asiaan kuuluu, että omia pelaajia nostetaan talven aikana Klubi 04:sta ja muualta tulleisiin vahvistuksiin päästään tutustumaan jo harjoituskaudella. Nyt loppukesästä taisi pahimmillaan olla kaksi pelaajaa kentällä siitä aloituskokoonpanosta, jolla sarjaan keväällä lähdettiin.


Tie eurooppalaisen keskitason tuntumaan on pitkä ja kivinen, mutta sillä matkalla ollaan. Pitää tietysti pelata paremmin ja kasvattaa valmiimpia pelaajia. Myös fanipuolella pitää kypsyä: Jos haluamme Klubistamme koko kaupungin ylpeyden, pitää puritaanisimpienkin klubisydänten sietää, että siitä sitten myös tulee kaikkien yhteinen joukkue. Silloin kaikilla riippumatta fanaattisuuden tasosta on yhtäläinen oikeus kantaa seuran värejä ja kokea joukkue omakseen. Ei ole olemassa mitään aitoa tai oikeaa faniutta. Uudelle tasolle nousemiseksi tarvitaan kannattajien lisäksi rahaa, ja jos Barcelona tai Liverpool saadaan kerrankin kylään, niin ne otetaan vastaan ja peliä mennään katsomaan. Ja jos ei kaikesta sydämestä innostutakaan, niin ei nyt ainakaan boikotoida.


Kolme suurta klubilaista poistui HJK:sta. Kiitos Robin Lod, Rasmus Schuller ja ennen kaikkea kiitos Markus Heikkinen. Kannan ylpeänä Makon numeroa 6 ensi kesänäkin Klubipäädyssä. Sitä ennen kuitenkin helmikuussa Talin halliin. Muistiinpanovihko mukana, HJK:n kokoonpano vuosimallia 2016 paperille. Siitä se taas lähtee.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…