Siirry pääsisältöön

Katja Kettu: Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen. (2015 WSOY, 322 s)

Pieni salaisuus: en kovin paljoa pitänyt Kätilöstä. On se kelpo kirja, mielelläni luin, mutta julkinen hehkutus nousi mittoihin, joihin kirjan ansiot eivät riitä. Tartuin kuitenkin Katja Ketun uutuuteen odottavin mielin, koska uskon hänen taitoihinsa kirjailijana, eikä Yöperhonen ainakaan vielä ole ollut kuluttavan paljoa julkisuudessa esillä.


Yöperhonen alkaa loistavasti, tahti on kiivas ja rytmitys erinomainen. Viime viikkoina olen lukenut keskinkertaisia tarinoita, ja vähitellen aloin taas kaivata kirjaa, joka veisi mukaansa, pysyisi ajatuksissa. Tunne olikin mahtava, kun kesken kuntosaliharjoituksen tajusin, miksi Oden Mihailovin vasemmasta ohimosta pursuaa valtava sienimäinen pesäke.

Vuonna 1937 suomalainen Irga Malinen, valkokenraalin tytär pakenee porojen ikiaikaista reittiä pitkin Neuvostojen maahan. Syynä on aatteen palon lisäksi puna-akitaattori Suenhammas ja kohdussa heidän yhteinen lapsensa. Myös Suenhammas haluaa Irgan, mutta heti ilmenee, että enemmänkin tämän tuomat raja-alueiden kartat. Seuraa nopea pidätys ja pitkä tuomio. Vankikuljetuksessa Vorkutaan Irga tutustuu Elenaan.

”Näin ensimmäistä kertaa hyväntekijäni Elena Mihailovnan. En tiedä, mitä olin odottanut, mutta olemuksen muhosmainen, lempeä käynti ja kirkas, rauhallisentukeva, kaltionvakaa katse tekivät vaikutuksen. Paksut pohkeet ja leveä, luottamusta herättävä poskipäistö. Ankaria olosuhteita uhmaava persevä taus verhottu pörheään lammasturkkiin.”

Marinmaalla, Lavran kylässä vuonna 2015 suomalainen Verna saapuu selvittämään isänsä professori Henrik Malisen kuolemaa. Isä oli tullut tutkimaan vainojen aikana kadonneiden kohtaloita. Lavra on puolueen, markkinoiden, jumalan ja nykyajan hylkäämä kyläpahanen. Verna asuu Elena ja Oden Mihailovin vieraana. Kaikki on rumaa, ja Elena suree kadonnutta Marinmaan kulttuuria ja nykyistä rappiota.

Stalinin vainot, Vorkutan leiri ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen syrjäseutujen selviytyminen luovat tarinalle armottoman kehyksen. Ketun tarina poukkoilee levottomana aikatasosta toiseen, houreiden, magian ja todellisuuden välillä. Yöperhonen kertoo salaisuuksista, vaikenemisesta, ihmisten raadollisuudesta.

”Missä kaukana sijaitsi oikea todellisuus, paikka jossa oikeus voittaisi ja ihmisellä oli oikeus ruumiiseen ja mieleen. Oliko sellaista enää olemassakaan? En saattanut ainakaan kurkottaa sinne asti katseellani. Tuolla kuuraiset vuoret, tuolla tinapintainen joki, kaikkialla muualla levittäytyi lumen ja jään hirmuvalta, joukkohautojen ristit, muurahaisina liikkuvat vangit.”

Ketun kieli on elävää ja kaunista hänen kuvaillessaan tuhatpäisiä porolaumoja ja yli taigan levittäytyviä suokukkia. Ja sitten hetkessä kieli muuttuu äärimmäisen raa’aksi, lause vie lukijan poliittisen naisvangin elämään Vorkutan leirihelvetissä, suorastaan kauhukirjallisuuteen. Niitä sanoja ei lueta ohimennen aamuratikassa: ”Jo lapsena ymmärsin, että sen häpeälaudan takia meistä ei koskaan tullut perijöitä mahtavan esi-isäni maille ja mannuille, meitä ei kutsuttu sukujuhliin eikä hautajaisiin. Minun isoäitini oli petturi, punikkihuora, joka loikkasi Neuvostoliittoon ja sitä myöten myös me kannoimme tuota rapaverta suonissamme.”

Kirjan kantavia teemoja on sukulaisheimojemme, myyttisen Volgan mutkan kansojen, historian ja kulttuurin kuvaaminen. Se on kiinnostavaa, joskin kirjan viimeisellä kolmanneksella koin tulleeni tältä erää riittävästi perehdytetyksi Marinkansan taikoihin, loitsuihin ja lauluihin.

”Oloni kävi huumaavansameaksi, enkä ole varma vieläkään, näinkö unta vai tapahtuiko kaikki tosiaan. Joka tapauksessa luulen ryystäneeni poronlihakeittoa, minkä jälkeen liemileukani valeltiin vedellä ja meidät ohjattiin sisään uhrilehtoon. Lehto oli suurten kivien reunustama aukio, jossa tunnistamattomat uhrieläinten kallot kalkkivat harmaakeloisia oksia vasten. Huurteista sammalta ja oranssipiippuisia sienilakkeja myrsösi kivien kosteista väliköistä. En tiennyt, olivatko kallot oravan, soopelin, näädän, lumikon vai poronsikiön. Sisään astui pelottava shamaani.”

Katja Ketun tarina kantaa, hänen luomansa ihmishahmot ovat kiinnostavia ja kieli monipuolisuudessaan erinomaista. Tuntuu pikkumaiselta ottaa kantaa näinkin peruspituisen kirjan mittaan, mutta 322 sivussa oli mielestäni liikaa. Loistavan alun jälkeen olisin itse tyytynyt lyhyempään Marinmaan ja Vorkutan kuvaukseen. Vaikkei juonen kuljettaminen tai kerronnan lennokkuus olekaan itseisarvo tai aina edes tärkein tavoite, tukehtui Yöperhosen tarinan ilmavuus symboliikan monikerroksisuuteen.

”Tämä maa on sellainen: unen ja valveen rajamailla.”




Kommentit

  1. Kätilö viehätti kielellään, monikielisyydelllään, verevyydellään, mutta aikajanan heittely vaikutti minusta konstailulta. Kiitos jutustasi, muuten en olisi tätä uutta ottanutkaan lukuohjelmaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Esko, mukava kuulla. Kyllä Yöperhonen kannattaa lukea, vaikkei mulla ihan parhaiden kastiin pääsekään.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…