Siirry pääsisältöön

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja

Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (1980 Otava, 134 s).


Täysien pisteiden lukukokemus, koska ihan liian monen vuoden tauon jälkeen luin ääneen nuoremmalle tyttärelleni. Hän lähestyy kovaa vauhtia teini-ikää. Tyttäreni on suuri eläinten ja erityisesti koirien ystävä, ja varmasti osittain tästä syystä kirjaksi valikoitui Veikko Huovisen klassikko kolmen vuosikymmenen takaa.

Kuulijakunta ei ehkä ole ikävaiheensa myötä kaikkein aulein avaamaan syvimpiä tuntojaan yhteisestä lukukokemuksestamme. Sen verran sain kuitenkin nyhdettyä irti, että uskallan vetää johtopäätöksen: hieno kokemus molemmille.

Tyttäreni mielestä kirja oli kiva, sen päähenkilö Mertsi oli outo, kiltti, ystävällinen ja eläinrakas mies, koiran käyttäytymistä kuvattiin hyvin aidosti. Kirjaa kuunnellessa on tuntunut rauhoittavalta ja nukuttavalta, ja tarinan on pystynyt kuvittelemaan ja siihen keskittymään paremmin kuin itse lukiessa. Mertsin päänsäryt olivat kurjaa kuunneltavaa.

Ääneen lukijana on helppo olla samaa mieltä. Tarina tuntuu omassakin mielessä jotenkin elävämmältä kuin monissa itsekseni lukemissa kirjoissa. Lukemisen kokemuksessa oli alkukantaista leirinuotion tunnelmaa, kun kaksi ihmistä kokoontui yhteen kuuntelemaan samaa tarinaa. Minä luin monotoniseen tyyliini, ja tyttäreni kuunteli aivan hiljaisena, mutta silti kirjan liikuttavimmissa kohdissa tunnelma tiheni aivan selvästi. Sen tunsi.



Mertsi Vepsäläinen on orvoksi jäänyt sotainvalidi. Hän on saanut sodassa luodin päähänsä, ja pitkien sairaalajaksojen jälkeen pystyy hädin tuskin elättämään itsensä. Mertsi työskentelee tarinan aikana kirvesmiehen apuna ja tukkikämpällä sekatöissä. Hän tekee aina parhaansa, mutta enemmän miehestä saattaa olla riesaa kovilla työmailla. Mertsi Vepsäläisen vaivana ovat toistuvat kovat päänsärkykohtaukset ja muistinmenetykset.

Työkeikalla Kainuun sydänmailla oleva kirvesmies Ville Kuosmanen juttelee Mertsille aikansa kuluksi ja kertoo kotipuolessa olevasta Sakke-koirasta. Sen kynnen kannukset pitäisi jonkun leikata ennen kuin koira teloo itsensä. Mertsi ottaa tämän asiakseen ja saa Villeltä siunauksen lähteä kotitalolle tehtävää hoitamaan. Jo matkan aikana Mertsi kiintyy mielessään Sakkeen, kuvitteleepa ostavansa sen itselleen seuraksi. Eläimet ovat Mertsin mielestä parempia kuin ihmiset, jotka ampuivat sodassakin päähän.


Ihan kokonaan Huovisen kieli tai tarina eivät ole kestäneet aikaa. Elettiin kovia aikoja, sodanjälkeinen elämä oli niukkaa. Me olemme oppineet, että maata rakennettiin ja sotakorvaukset olivat kohtuuttomat. Luulen kuitenkin, ettei korven tukkikämpällä ajateltu ihan näin:

”Ja kilisevän kylmässä säässä, lumen ja huurteen joukossa työskenteli pieni Suomen kansa hammasta purren ja lihaksiaan jännitellen. Oli maksettava raskas korvaus siitä, että oltiin vielä hengissä ja että oli jouduttu mukaan suurten kansojen selkkauksiin. Saha sihisi ja kirves hakkasi, pokara iski ja raudoitettu reenjalas rääkyi, ja karvalakkien alla kuuraisten partojen takana eli haaveita ja päämääriä. Kunhan saadaan ne korvaukset maksetuksi, niin sen jälkeen kai saadaan itsekin jotain. Että tulisi aika, jolloin kaupasta saisi vapaasti kahvia ja makkaraa. Että tulisi aika, jolloin voisi ostaa vaatteita ja oikeita nahkakenkiä, oikeita kumisaappaita ja kunnon tupakkaa. Tulisipa vielä aika, jolloin termospullossa tuoksuisi vahva kahvi ja leivälle saisi nostaa kelpo voinokareen…”

Muuta kyseenalaistettavaa minulla ei ole. Veikko Huovisen kieli on erinomaista, tarina etenee haikeana ja täsmälleen oikein rytmitettynä. Kainuun kylmien korpien kuvaus on niin lumoava, että tekee mieli vääntää keskuslämmityspatterin säätimestä ja vetää villasukat jalkaan. Vesiteiden jäädyttäminen keskellä yötä on työtä, Huovisen valitsemat sanat eläviä ja samalla aivan uusia rivitalovyöhykkeen ja konttoritöiden kasvatille. Tyttäreni mielestä työhommiakin jaksoi kuunnella, mutta mieluummin Saken tekemisiä.

Veikko Huovinen kertoo lämpimästi ihmisistä ja ajoista, jolloin kaikista pidettiin huolta. Annan lähes vahvimman suositukseni Koirankynnen leikkaajalle sekä ääneen lukemiselle. Kohta katsomme yhdessä Markku Pölösen samannimisen elokuvan.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …