Siirry pääsisältöön

Katri Lipson: Jäätelökauppias

Katri Lipson: Jäätelökauppias (2012 Tammi, 293 s)

“Eva ottaa tuulihattukulhosta kiinni kaksin käsin, läjäyttää tuulihatut tarjoilulautaselle ja jää siihen asentoon, itkun kouristamana. – Että sinä menit kertomaan sille ämmälle minun keskenmenoistani.
- Eva, nyt soitetaan siskolle.
- Painu helvettiin! Kukaan ei enää tule korjaamaan sinun jälkiäsi!
Yritän kiittää illasta ja alan perääntyä eteistä kohti mutta Eva vetäisee minut taas takaisin. – Odota, Jan, minä lupasin sinulle jälkiruokaa!
- Ei sillä ole nyt niin väliä, Eva.
- Onhan! Minä paistoin ainakin kymmenen pellillistä näitä vitun tuulihattuja ennen kuin ne onnistuivat.
- Avasitko uuninluukun liian aikaisin? kysyn ja kadun heti, mutta Eva katsoo minua ihmeissään ja pyyhkäisee poskiaan. 
– Joo, avasin. Odota, Jan, laitan sinulle niitä mukaan. Kääritään ne kelmuun. Kuinka monta haluat?”


Löysin verkon kätköistä kanssalukijan tulkintaa Katri Lipsonin Jäätelökauppiaasta. Se helpotti lukemista huomattavasti, koska tarinan karttamerkit olivat olemassa. Pystyin keskittymään lukukokemukseen, en kulkenut umpimetsässä. Jos tämä kirjoitukseni innostaa lukemaan Jäätelökauppiaan ja antaa seuraavalle lukijalle vastaavan tuen, se on ruutunsa täyttänyt.

Tarinan kulku on Jäätelökauppiaassa vaikea ja vaikka kirjoitankin aika paljon juonesta, en koe paljastavani asioita. Kirjassa tehdään elokuvaa, näytellään näyttelemistä, eletään, selvitellään rinnakkaisesti sekä elokuvan tekemistä että todellisia tapahtumia. Eikä lukijalle ole selvää, mitä näistä missäkin kohdassa.

Kirjan alkupuolella ollaan ainakin kolmessa eri ajassa ja paikassa. Esther ja Tomas piiloutuvat toisen maailmansodan aikana Tshekkoslovakiassa rouva Nemcovan maalaistaloon. Pariskunta ei tunne toisiaan. Mies on jäätelökauppias. Piilottelun aikana he rakastuvat toisiinsa, mutta Tomas häipyy. Estherin aviomies on todellisuudessa jalkapuoli sotalentäjä, paljastuu myöhemmin Jäätelökauppias-nimisessä elokuvassa.

“Mutta Esther ei ole kovin varma itsestään rouva Nemcovan läheisyydessä, niin teräviltä rouva Nemcovan silmät näyttävät, ne näkevät kaiken lävitse, myös Estherin ja Tomasin, ne näkevät tarkkaan sellaista mitä Esther voi nuoruutensa vuoksi vasta aavistaa: että heissä on jotain outoa, on ollut jo alusta asti, he eivät yksinkertaisesti näytä olevan missään avioliittoon kuuluvassa vaiheessa, he ovat sen ikäisiäkin että jos he olisivat jossain vaiheessa he voisivat olla todennäköisesti vasta alussa, mutta alun pidätettyä kiihkoa heissä ei ole tippaakaan, ei keskikohdan kumppanuutta, ei lopun tyhjyyttä eikä minkään vaiheen vihamielisyyttä.”

Sodan päätyttyä Ohjaaja, Eva Zachalova ja Martin Jelinek tekevät Jäätelökauppias-elokuvaa. Elokuvan tekeminen sijoittuu romaanissa alkupuoliskolle, ja sen aikana Katri Lipson hukuttaa lukijansa yksityiskohtiin ja kysymyksiin. Miksi Martinin pitää kaivaa kuvauksissa metsään tietyn mallinen kuoppa? Miksi Eva haistaa toistuvasti palaneen käryä? Miksi Estherin matkalaukku oli kevyt, mutta Tomasin täynnä kirjoja? Miksei Tomas saa käsivarttaan suoraksi?

Elokuvan valmistuttua joitakin vuosia myöhemmin Kuulustelija haluaa tietää, miksi Nainen käy katsomassa Jäätelökauppias-elokuvan kaikki näytökset. Ilmeisesti kyseessä on Esther, joka haikailee Tomasin perään. Naista on valokuvattu salaa, ja Ohjaajaa kehotetaan hakeutumaan Naisen seuraan lisätietojen saamiseksi.

Minä tunnustan, että tässä noin puolenvälin tienoilla olin ulkona. Muistiinpanoissani on jopa mainintoja pettymyksestä. Olin pitänyt tekstistä ja henkilöistä ja lukenut kirjaa hyvin mielelläni. Mutta liian monia asioita en ymmärtänyt. Oli kuulustelu- ja vakoilumenetelmin ryhdytty selvittämään elokuvan taustoja – elokuvan, jonka tekeminen oli edelliset sata sivua ollut ilmassa: kuka oikein esitti ja ketä; missä ja milloin elokuva tehtiin; miten ihmeessä elokuvan ohjaaja voi olla tietämättä, onko nainen elokuvan toinen päänäyttelijä vai ei?

Mutta sitten tapahtui jotakin. En väitä, että palaset olisivat loksahtaneet kohdilleen, että olisin saanut juonen päästä kiinni, saati löytänyt vastauksia kysymyksiini. Kun kirja eteni toisella puoliskollaan, sain lukijana itselleni rauhan. Minun ei tarvinnut pinnistellä ymmärtääkseni kaikkea, lakkasin pohtimasta kanssalukijan tulkintoja. Ehkä kuvaavaa oli, että loppupuolella kirjan luvut saattaisivat mielestäni toimia myös itsenäisinä tarinoina. Esimerkiksi viides luku “Merenneidot” on minusta kuin hieno novelli.

Siirrytään 1960-luvun loppupuolelle Göteborgiin. Juonella on tästedes muutama yhtymäkohta alkupuoliskolle, mutta muuten luetaan kuin uutta tarinaa. Estherin poika Jan on loikannut Tshekkoslovakiasta ja saa majapaikan ruotsalaisten opiskelijoiden luota. Yhden heistä, Kerstinin, kanssa Jan menee naimisiin ja saa tyttären Gunillan. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Gunilla hakeutuu Interraililla Janin kotikaupunkiin Olomouciin. Kerstin ja Jan tapaavat poliittisesti tiedostavassa Ruotsissa, jossa eletään hengessä mukana Prahan kevättä 1968. Neuvostovallan luhistuttua 1990 Jan, Kerstin ja monet muut pariskunnat ovat eronneet, ja terapeutin neuvosta pidetään yhteiset juhlat nykyisille ja entisille.

Tuntuu laimealta sanoa, että kirjassa liikutaan eri aikakausissa. Toki tarina sijoittuu 1940-, 60- ja 90-luvuille, mutta liikettä tapahtuu myös muilla tasoilla: nykyhetkessä ja muistoissa; haaveissa ja todellisuudessa; toiveissa ja peloissa; elokuvarooleissa ja aidoissa tunteissa; tosielämässä ja tarinassa. Melkein kaikkien kirjan ihmisten tarina alkaa keskeltä ja kun he poistuvat tarinasta kesken ja äkillisesti, jäävät he vahvasti, surullisesti ja haikeasti lukijan mieleen elämään.

Esther on rikkinäinen ja pelokas ihminen. Hänen pettymyksensä elämään ja yksinäisyyden pelko kouraisevat syvältä.
“Viini imeytyy Estherin vereen ja kuiskii kuinka selvittäisi, vahvistaisi ja syventäisi kaiken, ja Esther joisi paljon enemmän jos olisi juotavaa, hän joisi varmaan myös liikaa mutta omasta tahdostaan ja joisi vielä lisääkin vain siksi että Tomasin mielestä hänen pitäisi juoda vähemmän, ja siten kaikki voisi olla Estherin hallinnassa enemmän kuin kertaakaan selvinpäin. Mutta kaikista tunteista Estherin sisällä viini voimistaa eniten pelkoa ja pelko alkaa vuotaa kuin rikki menneestä hanasta ja kohta emännän haalimat siankyljykset kelluvat sen pinnalla ja huulimaali menee niin sekaisin että se on vielä pahemman näköinen kuin alussa.”

Estherin surullisuus periytyy Janille. Hänen elämälleen antaa kiintopisteen tshekkoslovakialaisen opiskelijatoverin Jan Palachin neuvostovallan protestina tekemä polttoitsemurha. Janilla ei ollut sen tai toisenkaan samanlaisen ratkaisun tehneen Janin kanssa mitään tekemistä, mutta tapahtumat luovat Janin elämään surullisen auran. Samalla tavalla kuin Jäätelökauppias oli tehnyt Estherille 20 vuotta aiemmin. Näihin Janin ja Estherin ajatukset palaavat toistuvasti.

Kerronta on välähdyksenomaista, kuin kohtauksia joiden väliin jää tyhjä rivi, pieni pimeä hetki lukijalle – tai elokuvan katsojalle - aikaa kuvitella. Ratkaisu on epäilemättä kirjoittajalle haastava, mutta toimii erinomaisesti. Kansakuntien ja poliittisten järjestelmien muutos kulkee kirjassa rinnan henkilöiden elämänkohtaloiden kanssa. Kunpa tämä asetelma vain olisi selkeämpi.

Katri Lipson kirjoittaa viimeisteltyä, laadukasta, täydellistä tekstiä. Hän luo eläviä yksityiskohtia köyhästä maaseudusta, ihmisten kasvonpiirteistä, helteen piinaamasta rutikuivasta ruohikosta. Yksipuolisen niukan ravinnon kuvaus on niin erinomaista, että melkein tunsin nauttineeni liian suolaista ruokaa. Slaavilaisen, itäblokkilaisen rumuuden ja ankeuden, haikeansuloisen melankolian kuvaajana Lipson on omaa luokkaansa. Janin loikatessa Tshekkoslovakiasta “äiti katsahtaa viistoon oikealle, kadulle jossa on asfaltilla auton paikalla pelkkä tumma suorakaide, jolle ei ole satanut lunta yhtään” ja myöhemmin “mutta äidin on vain jatkettava matkaa, käveltävä siitä ohitse kuin mitään ei olisi tapahtunut, kuin ei tuntisi missään että poika on ollut juuri siinä, mustan suorakaiteen kohdalla, ja sen ulkopuolelle poika on kadonnut, renkaiden jäljet sekoittuvat toisten renkaiden jälkiin, sininen auto sekoittuu toisten sinisten autojen joukkoon, tiet haarautuvat loputtomasti, mutta äidin elämä jakaantuu vain kahteen osaan, pelkoon joka on viimein vaihtunut suruksi.”

Katri Lipsonin esikoisteos Kosmonautti (2008) oli paras sinä vuonna lukemani kirja. Jäätelökauppiaasta kirjoittaminen on ollut vaikeaa. En usko saaneeni tämän tekstin aikana ajatuksiani kirjasta selkeiksi. Toivottavasti sen kuitenkin viestittyä, että vaikkei Jäätelökauppias ole täydellinen, se on tämän vuoden parhaita lukukokemuksia.

Paljastettakoon lopuksi, että tämä oli toinen lukukerta. Myös Kosmonautin olen lukenut kahdesti. Katri Lipsonin kolmas kirja Detroit ilmestyy 2016. Se on suurenmoista, vaikka minulla on näissäkin kirjoissa aarreaittaa vielä uusiksi lukukerroiksi.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…