Siirry pääsisältöön

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita

Marina Lewycka: Meklareita, hippejä, hamstereita
(Various pets alive and dead 2012, suomennos Elina Koskelin 2015 Sammakko, 386 s)



Lukiessani Marina Lewyckan neljättä romaania koin suhteeni häneen olevan vedenjakajalla. Esikoisteos Traktorien lyhyt historia ukrainaksi oli ilmiömäinen. Sitä seurannut Two Caravans – joka on saanut hämmentävän nimisuomennoksen Muu maa mansikka? - lähes sinetöi Lewyckalle paikan suosikkikirjailijoideni joukossa. Kolmas Lewycka, Meidät kaikki on tehty liimasta oli pettymys, ei edeltäjiensä tavoin kiteytynyt tai raikas.

Marina Lewycka on taitava sijoittamaan tavallisen ihmisen elämän laajempien ilmiöiden pyörteisiin. Lewyckan henkilöt ovat selvinneet vainoista, sopeutuneet maahanmuuttoon, joutuneet ihmiskaupan ja laittoman siirtolaisuuden välikappaleiksi, tunteneet nahoissaan Lähi-idän tilanteen.  Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa ollaan vuoden 2008 finanssikriisissä ja arvopaperikuplan puhkeamisessa. Ihmiset yrittävät tienata leipäänsä doncasterilaisissa yrityksissä ja maksaa kotejaan, kun samaan aikaan heidän työpaikkansa ja asuntolainansa ovat vaakalaudalla Lontoon Cityn johdannaiskaupoissa ja subprime-markkinoilla.

Tarinan päähenkilöt kuuluvat samaan perheeseen. Sergen pitäisi olla viimeistelemässä väitöskirjaansa, mutta takookin rahaa Lontoossa meklarina. Sergen äiti Doro on jäänyt hippikommuuniaikoihinsa ja odottaa poikansa palaavan Doncasteriin, kunhan opinnot valmistuvat.
”Homma nimittäin on niin, että Sergen vanhemmat kuvittelevat hänen asuvan edelleen Cambridgessa. Hän ei ole vielä raaskinut kertoa heille uudesta työstään. Voisi kuvitella, että useimmat normaalit vanhemmat olisivat mielissään, jos heidän alta kolmikymppinen poikansa tienaisi jo yhdeksänkymmentä tuhatta vuodessa. Mutta eivät Doro ja Marcus. He katsoisivat Sergen pettäneen ihanteensa täydellisesti, millä he tarkoittavat omia ihanteitaan, sillä Sergellä ei ole sellaisia – lukuun ottamatta epämääräistä yleistä hyväntahdon tunnetta joka miestä kohtaan. Ja naista.”

Doro vastustaa tiukasti turhaa kuluttamista ja talouskasvua, eikä suostu astumaan Starbucksiin. Sergen isosisko Clara katuu päätöstään jäädä luokanopettajaksi Doncasteriin, sillä hänen haaveensa ja ideansa liekin sytyttämisestä köyhään yhteisöön ovat romuttuneet yksi toisensa jälkeen. Adoptoidulla kuopuksella Uuli-Annalla on Downin syndrooma ja hän haaveilee itsenäisestä elämästä. Perheen isä Marcus on eläkkeelle jäänyt historioitsija, joka kirjoittaa teosta vasemmiston historiasta.
” ’Vallankumouksellinen’ liittyy nykyään uusimpiin matkapuhelimiin. ’Kamppailua’ on koettaa päästä kotiin bussilla ostoskassien kanssa. He kuvittelevat, että indiemusiikin kuunteleminen tekee heistä kapinallisia.”

Marcus ja Doro ovat päättäneet mennä vanhuuden kynnyksellä naimisiin ja antavat lähinnä Claralle tehtäväksi kutsua hääjuhliin Solidaarisuustalon entiset asukkaat.  Se oli perheen koti lasten syntyessä, Sheffieldin lähellä sijainnut kiinteistö, jossa asui vakituisesti muutama perhekunta ja tilapäisesti useampikin yksittäinen kulkija. Kommuunissa uskottiin yksilönvapauteen ja yhteiskasvatukseen. Solidaarisuustalo on jättänyt jälkensä ihmisiin ja heidän väleihinsä.

Lewycka kirjoittaa hauskasti ja osuvasti. Hänen vahvuuksiaan ovat ironiset huomiot maailman menosta, ja ne Lewycka pukee monitasoiksi ajatuksiksi. Lauseet pysyvät kuitenkin selkeinä, arkisina ja helppoina. Taitavaa.
”Greenhillsin uuden rehtorin nimi on herra Gorst. Herra Alan Gorst. Hän näyttää liian nuorelta rehtoriksi pyöreine vaaleanpunaisine poskineen ja mustine piikkitukkineen. Kun hän astui koulun johtoon edellisen lukukauden lopulla, hän ilmoitti, että perinteinen kesäurheilupäivä (liian monia häviäjiä) korvattaisiin syksyisellä yhteisöpäivällä (kaikki voittajia), jolloin toivotettaisiin uudet vanhemmat tervetulleiksi ja rohkaistaisiin koulun ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Tapa jolla mies sen lausui, tumma pilke silmässään, sai henkilökunnan (erityisesti naispuolisen henkilökunnan) kokemaan, että he olivat tehneet äärimmäisen tyydyttävän uravalinnan.”

Lewyckan lämpimän huumorin sävyttämää kieltä lukee mielellään, vaikka siellä täällä on liikaa hauskuuden alleviivaamista ja osoittamista, väkisin väännettyä vitsiä, kuten italialaishurmurin ja kommuunin naisten kohtaamisissa: ”Miten tulit juttuun kaivostyöläisten vaimojen kanssa? – Proletaarinaiset osoittivat äärimmäistä…miten sanoisin…?” Bruno etsi sanoja ”…luokkatietoisuutta.”

Meklareissa, hipeissä ja hamstereissa on jälleen kasassa elementit, mihin Lewyckan tekstissä aikanaan ihastuin. Ja siinäpä se ongelma piileekin. Löytyy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden teema, on rahamarkkinat ja elämässä pärjäämään pyrkivät tavalliset ihmiset, harmitellaan romuttunutta idealismia ja yritetään täyttää sen jättämää tyhjiötä, perheillä on salaisuuksia ja elämä jatkuu niistä huolimatta. Minusta kirja toistaa liikaa Lewyckan aiempaa tuotantoa, se ei sytytä. Luen varmasti Marina Lewyckan seuraavankin romaanin, mutta en erityisemmin odota sen ilmestymistä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…