Jhumpa Lahiri

Suosikkikirjailijan löytäminen on kiinnostava tapahtumakulku. Tutustuminen esikoiskirjailijaan heti tämän uran alkuvaiheessa ja julkaisujen reaaliaikainen seuraaminen on arvokas prosessi. Jos hyvin käy, ehtii ennen muita löytää myöhemmin suosioon nousevan kirjailijan ja tuntea tämän hitusen enemmän omakseen. Toinen tapa on löytää klassikko, jo urallaan hiipunut tai peräti kuollut kirjailija mestariteoksineen. Niistä riittää usein ammennettavaa, vaikka oma elävä suhde kirjailijan uraan jää kokematta.




Minä olen löytänyt Jhumpa Lahirista itselleni uuden suosikkikirjailijan. Se on tapahtunut puolentoista vuoden aikana luettuani Jhumpan tähänastisen tuotannon satunnaisessa järjestyksessä. Suosikin löytymistavoista tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin: polulle osuu vielä parhaassa luomisvoimassa oleva kirjailija, joka kuitenkin vakuuttaa ja lumoaa jo ilmestyneellä tuotannollaan. Pääsee lukemaan tässä tapauksessa neljä hienoa kirjaa ja saa jäädä malttamattomana odottamaan seuraavaa julkaistavaksi.

Jhumpa on aivan ihana! Hän on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvalloissa, ja asunut Euroopan eri kaupungeissa. Hänen sukunsa on Intiasta. Intialaisuus ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin näyttää olevan tuotannon kantava teema. Ihmiset ovat juurettomia, mutta samalla heitä sitovat vahvat oman kulttuurin ja suvun perinteet. Monet kipuilevat pyrkiessään niistä eroon. 

Jhumpa Lahirin kieli on arkisen lakonista. Hänen lauseensa ovat kuulaita, haikeita ja surullisia. Hän ei lataa yksittäiseen lauseeseen suuria merkityksiä, eikä varsinkaan syyllisty osoittelevuuteen ja dramatisointiin. Jhumpa vain kertoo, kuinka ruokaa haetaan hellalta ja miten sitä ennen syötiin yhdessä, mutta nyt mennään omiin huoneisiin. Tavalliset asiat kuvaavat ja kantavat elämän isoja kysymyksiä. Hänellä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky kuvailla, mitä ihmiset ajattelevat. Kuvaavaa näytettä valitessani voisin avata lähes minkä sivun tahansa.


”Mutta hän ei halunnut elämältä tätä. Täällä vietetty viikko, vaikka olikin ollut mukava, oli vain vahvistanut asian. Hän ei tahtonut kuulua toiseen perheeseen, olla osallinen sen sotkuihin, riitoihin, vaatimuksiin, touhuun. Hän ei halunnut elää tyttärensä elämän laidoilla, hänen avioliittonsa varjossa. Hän ei halunnut asua taas suuressa talossa, joka vuosien saatossa ja lasten kasvaessa täyttyy tavarasta, nyt kun hän oli juuri laittautunut kaikesta siitä eroon, kirjoista, papereista, vaatteista, esineistä, joita ihminen koki välttämättömäksi omistaa ja säilyttää. Elämässä kaikki karttuu tiettyyn pisteeseen saakka. Hän oli saavuttanut sen pisteen.”



Jhumpa Lahirin novellikokoelmat Tämä siunattu koti sekä Tuore maa ilmestyivät suomennettuina 2001 ja 2008 ja romaanit Kaima sekä Tulvaniitty 2005 ja 2014. Jhumpan tuotanto on kehittynyt. Vielä esikoisnovelleissa hänellä tuntui olevan suuri tarve kirjoittaa suhdettaan Intiaan auki, mutta myöhemmin se on asettunut tarinoiden taustaksi. Ja koska tulin lukeneeksi Jhumpan tuotannon väärässä järjestyksessä, huomasin selvästi ensimmäisten novellien kielen epätasaisuuden. Ilmaisu ei ole niissä vielä jalostunut eikä lause karsiutunut riittävästi.

En ole kaikkein suurin novellien ystävä, ja siksi Jhumpa Lahirin parhaat kirjat ovat hänen kaksi romaaniaan. Varsinkin tuorein Tulvaniitty oli loistava ja kaikista vuonna 2014 lukemistani kirjoista toiseksi paras. Jhumpa on parhaimmillaan romaaneissa, koska hänen kuuluu saada kypsytellä ja kasvattaa tarinoidensa henkilöitä ja näiden ajattelua hitaasti sivu sivulta. Parhaissa novelleissaan hän saa kuitenkin 30 sivuun mahtumaan enemmän kuin moni muu pitkiin tarinoihin. Suosittelen.

Jhumpa Lahirin tuotanto paremmuusjärjestyksessä:
1) Tulvaniitty (Tammi 2014, The Lowlands 2013, suom. Sari Karhulahti)
2) Kaima (Tammi 2005, The Namesake 2003, suom. Kersti Juva)
3) Tuore maa (Tammi 2008, Unaccustomed Earth 2008, suom. Kersti Juva)
4) Tämä siunattu koti (Tammi 2001, Interpreter of Maladies 1999, suom. Kersti Juva)

Kommentit