Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri

Suosikkikirjailijan löytäminen on kiinnostava tapahtumakulku. Tutustuminen esikoiskirjailijaan heti tämän uran alkuvaiheessa ja julkaisujen reaaliaikainen seuraaminen on arvokas prosessi. Jos hyvin käy, ehtii ennen muita löytää myöhemmin suosioon nousevan kirjailijan ja tuntea tämän hitusen enemmän omakseen. Toinen tapa on löytää klassikko, jo urallaan hiipunut tai peräti kuollut kirjailija mestariteoksineen. Niistä riittää usein ammennettavaa, vaikka oma elävä suhde kirjailijan uraan jää kokematta.




Minä olen löytänyt Jhumpa Lahirista itselleni uuden suosikkikirjailijan. Se on tapahtunut puolentoista vuoden aikana luettuani Jhumpan tähänastisen tuotannon satunnaisessa järjestyksessä. Suosikin löytymistavoista tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin: polulle osuu vielä parhaassa luomisvoimassa oleva kirjailija, joka kuitenkin vakuuttaa ja lumoaa jo ilmestyneellä tuotannollaan. Pääsee lukemaan tässä tapauksessa neljä hienoa kirjaa ja saa jäädä malttamattomana odottamaan seuraavaa julkaistavaksi.

Jhumpa on aivan ihana! Hän on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvalloissa, ja asunut Euroopan eri kaupungeissa. Hänen sukunsa on Intiasta. Intialaisuus ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin näyttää olevan tuotannon kantava teema. Ihmiset ovat juurettomia, mutta samalla heitä sitovat vahvat oman kulttuurin ja suvun perinteet. Monet kipuilevat pyrkiessään niistä eroon. 

Jhumpa Lahirin kieli on arkisen lakonista. Hänen lauseensa ovat kuulaita, haikeita ja surullisia. Hän ei lataa yksittäiseen lauseeseen suuria merkityksiä, eikä varsinkaan syyllisty osoittelevuuteen ja dramatisointiin. Jhumpa vain kertoo, kuinka ruokaa haetaan hellalta ja miten sitä ennen syötiin yhdessä, mutta nyt mennään omiin huoneisiin. Tavalliset asiat kuvaavat ja kantavat elämän isoja kysymyksiä. Hänellä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky kuvailla, mitä ihmiset ajattelevat. Kuvaavaa näytettä valitessani voisin avata lähes minkä sivun tahansa.


”Mutta hän ei halunnut elämältä tätä. Täällä vietetty viikko, vaikka olikin ollut mukava, oli vain vahvistanut asian. Hän ei tahtonut kuulua toiseen perheeseen, olla osallinen sen sotkuihin, riitoihin, vaatimuksiin, touhuun. Hän ei halunnut elää tyttärensä elämän laidoilla, hänen avioliittonsa varjossa. Hän ei halunnut asua taas suuressa talossa, joka vuosien saatossa ja lasten kasvaessa täyttyy tavarasta, nyt kun hän oli juuri laittautunut kaikesta siitä eroon, kirjoista, papereista, vaatteista, esineistä, joita ihminen koki välttämättömäksi omistaa ja säilyttää. Elämässä kaikki karttuu tiettyyn pisteeseen saakka. Hän oli saavuttanut sen pisteen.”



Jhumpa Lahirin novellikokoelmat Tämä siunattu koti sekä Tuore maa ilmestyivät suomennettuina 2001 ja 2008 ja romaanit Kaima sekä Tulvaniitty 2005 ja 2014. Jhumpan tuotanto on kehittynyt. Vielä esikoisnovelleissa hänellä tuntui olevan suuri tarve kirjoittaa suhdettaan Intiaan auki, mutta myöhemmin se on asettunut tarinoiden taustaksi. Ja koska tulin lukeneeksi Jhumpan tuotannon väärässä järjestyksessä, huomasin selvästi ensimmäisten novellien kielen epätasaisuuden. Ilmaisu ei ole niissä vielä jalostunut eikä lause karsiutunut riittävästi.

En ole kaikkein suurin novellien ystävä, ja siksi Jhumpa Lahirin parhaat kirjat ovat hänen kaksi romaaniaan. Varsinkin tuorein Tulvaniitty oli loistava ja kaikista vuonna 2014 lukemistani kirjoista toiseksi paras. Jhumpa on parhaimmillaan romaaneissa, koska hänen kuuluu saada kypsytellä ja kasvattaa tarinoidensa henkilöitä ja näiden ajattelua hitaasti sivu sivulta. Parhaissa novelleissaan hän saa kuitenkin 30 sivuun mahtumaan enemmän kuin moni muu pitkiin tarinoihin. Suosittelen.

Jhumpa Lahirin tuotanto paremmuusjärjestyksessä:
1) Tulvaniitty (Tammi 2014, The Lowlands 2013, suom. Sari Karhulahti)
2) Kaima (Tammi 2005, The Namesake 2003, suom. Kersti Juva)
3) Tuore maa (Tammi 2008, Unaccustomed Earth 2008, suom. Kersti Juva)
4) Tämä siunattu koti (Tammi 2001, Interpreter of Maladies 1999, suom. Kersti Juva)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …