Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri

Suosikkikirjailijan löytäminen on kiinnostava tapahtumakulku. Tutustuminen esikoiskirjailijaan heti tämän uran alkuvaiheessa ja julkaisujen reaaliaikainen seuraaminen on arvokas prosessi. Jos hyvin käy, ehtii ennen muita löytää myöhemmin suosioon nousevan kirjailijan ja tuntea tämän hitusen enemmän omakseen. Toinen tapa on löytää klassikko, jo urallaan hiipunut tai peräti kuollut kirjailija mestariteoksineen. Niistä riittää usein ammennettavaa, vaikka oma elävä suhde kirjailijan uraan jää kokematta.




Minä olen löytänyt Jhumpa Lahirista itselleni uuden suosikkikirjailijan. Se on tapahtunut puolentoista vuoden aikana luettuani Jhumpan tähänastisen tuotannon satunnaisessa järjestyksessä. Suosikin löytymistavoista tämä saattaa olla se kaikkein mieluisin: polulle osuu vielä parhaassa luomisvoimassa oleva kirjailija, joka kuitenkin vakuuttaa ja lumoaa jo ilmestyneellä tuotannollaan. Pääsee lukemaan tässä tapauksessa neljä hienoa kirjaa ja saa jäädä malttamattomana odottamaan seuraavaa julkaistavaksi.

Jhumpa on aivan ihana! Hän on syntynyt Lontoossa, kasvanut Yhdysvalloissa, ja asunut Euroopan eri kaupungeissa. Hänen sukunsa on Intiasta. Intialaisuus ja siirtolaisuus Yhdysvaltoihin näyttää olevan tuotannon kantava teema. Ihmiset ovat juurettomia, mutta samalla heitä sitovat vahvat oman kulttuurin ja suvun perinteet. Monet kipuilevat pyrkiessään niistä eroon. 

Jhumpa Lahirin kieli on arkisen lakonista. Hänen lauseensa ovat kuulaita, haikeita ja surullisia. Hän ei lataa yksittäiseen lauseeseen suuria merkityksiä, eikä varsinkaan syyllisty osoittelevuuteen ja dramatisointiin. Jhumpa vain kertoo, kuinka ruokaa haetaan hellalta ja miten sitä ennen syötiin yhdessä, mutta nyt mennään omiin huoneisiin. Tavalliset asiat kuvaavat ja kantavat elämän isoja kysymyksiä. Hänellä tuntuu olevan poikkeuksellinen kyky kuvailla, mitä ihmiset ajattelevat. Kuvaavaa näytettä valitessani voisin avata lähes minkä sivun tahansa.


”Mutta hän ei halunnut elämältä tätä. Täällä vietetty viikko, vaikka olikin ollut mukava, oli vain vahvistanut asian. Hän ei tahtonut kuulua toiseen perheeseen, olla osallinen sen sotkuihin, riitoihin, vaatimuksiin, touhuun. Hän ei halunnut elää tyttärensä elämän laidoilla, hänen avioliittonsa varjossa. Hän ei halunnut asua taas suuressa talossa, joka vuosien saatossa ja lasten kasvaessa täyttyy tavarasta, nyt kun hän oli juuri laittautunut kaikesta siitä eroon, kirjoista, papereista, vaatteista, esineistä, joita ihminen koki välttämättömäksi omistaa ja säilyttää. Elämässä kaikki karttuu tiettyyn pisteeseen saakka. Hän oli saavuttanut sen pisteen.”



Jhumpa Lahirin novellikokoelmat Tämä siunattu koti sekä Tuore maa ilmestyivät suomennettuina 2001 ja 2008 ja romaanit Kaima sekä Tulvaniitty 2005 ja 2014. Jhumpan tuotanto on kehittynyt. Vielä esikoisnovelleissa hänellä tuntui olevan suuri tarve kirjoittaa suhdettaan Intiaan auki, mutta myöhemmin se on asettunut tarinoiden taustaksi. Ja koska tulin lukeneeksi Jhumpan tuotannon väärässä järjestyksessä, huomasin selvästi ensimmäisten novellien kielen epätasaisuuden. Ilmaisu ei ole niissä vielä jalostunut eikä lause karsiutunut riittävästi.

En ole kaikkein suurin novellien ystävä, ja siksi Jhumpa Lahirin parhaat kirjat ovat hänen kaksi romaaniaan. Varsinkin tuorein Tulvaniitty oli loistava ja kaikista vuonna 2014 lukemistani kirjoista toiseksi paras. Jhumpa on parhaimmillaan romaaneissa, koska hänen kuuluu saada kypsytellä ja kasvattaa tarinoidensa henkilöitä ja näiden ajattelua hitaasti sivu sivulta. Parhaissa novelleissaan hän saa kuitenkin 30 sivuun mahtumaan enemmän kuin moni muu pitkiin tarinoihin. Suosittelen.

Jhumpa Lahirin tuotanto paremmuusjärjestyksessä:
1) Tulvaniitty (Tammi 2014, The Lowlands 2013, suom. Sari Karhulahti)
2) Kaima (Tammi 2005, The Namesake 2003, suom. Kersti Juva)
3) Tuore maa (Tammi 2008, Unaccustomed Earth 2008, suom. Kersti Juva)
4) Tämä siunattu koti (Tammi 2001, Interpreter of Maladies 1999, suom. Kersti Juva)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…