Siirry pääsisältöön

Boris Pastenak: Tohtori Zivago

Boris Pasternak: Tohtori Zivago (1957 Tammi, 553 s, suom. Juhani Konkka)



Sivulla 27

Tarina alkaa Venäjällä keisarin aikana, vuonna 1903. Nimihenkilö on tuolloin kymmenvuotias. Kirjan edetessä ja Juri Zivagon ikääntyessä tullaan vallankumouksen vuosiin ja siirrytään neuvostoaikaan.

Juri Zivagon köyhä äiti kuolee ja Juri lähtee ihailemansa enon matkaan. Jurin isä on rikas liikemies, joka on jättänyt perheensä jo kauan sitten. Juri Jura Zivagon, Mihail Misa Gordonin ja Innokentij Nika Dudorovin ystävyyden asetelmia rakennellaan.

Alun henkilöluettelosta on apua nimien vaikeuden ja moninaisuuden takia. Henkilöitä ei onneksi ole ihan niin paljon kuin ensisilmäyksellä vaikuttaa, koska moni on luettelossa usean nimen kohdalla.

Venäläinen tapa käyttää kaksi- tai kolmiosaisia nimiä ei lakkaa hämmästyttämästä. Sen ymmärtää, että ensi kertaa mainitessa sanotaan koko nimi, mutta eräässäkin luvussa mainittiin yhdentoista ensimmäisen lauseen aikana Nikolai Nikolajevits kolme kertaa ja Ivan Ivanovits kaksi kertaa. Sellaiseen tahtoo länsimaisen lukijan silmä töksähtää.

Hyvää tekstiä, mutta tarinasta ei voi vielä sanoa mitään. Venäjän valtavaa laajuutta kuvataan hienosti, ensin ollaan lumipyryssä ja muutaman päivän matkan päästä elopelloilla, ja junalla matkustetaan kolmatta päivää olematta vieläkään perillä.


Sivulla 66

Vuodessa 1905. Kirjassa on mainittu jo kaksikin historian kiintopistettä, Japanin-Venäjän sota ja Lokakuun vallankumous, ja todennäköisesti niitä on tulossa vielä lisää. Mielenkiintoista lukea, miten kirjailija onnistuu tuomaan yhteiskunnalliset tapahtumat tavallisten ihmisen elämiin. Luontevasti vai päälle liimaten.

Joissain kohdissa en paikallista, kuka tämä henkilö on, mutta se selvinnee myöhemmin jos on tarpeen. Toistaiseksi on liikaa vaikeita nimiä ilman luonteita, ilman keskinäisiä suhteita, ilman kiintopisteitä.

Tarkkana pitää olla. Vaikka kirja on pitkä ja tarina välillä laveaa, niin hetkessä, parilla rivillä kerrotaan vähän kuin ohimennen isoja asioita. Esimerkiksi Tonja on mainittu hyvin ohuesti, vaikka ensisivujen nimilistasta selviää että hän tulee lopulta olemaan Juran vaimo.


Sivulla 92

Vuosi 1911, Juri opiskelee lääketiedettä. Hänestä on tulossa myös kirjailija.
”Jura ajatteli selkeästi ja pystyi kirjoittamaan erittäin hyvin. Hän oli jo kymnaasivuosista lähtien haaveillut proosasta, elämänkirjasta, johon hän aikoi sisällyttää kätkettyinä räjähdyspesäkkeinä hämmästyttävimmän siitä, mitä oli ennättänyt nähdä ja perusteellisesti ajatella. Mutta sellaisen kirjan tekijäksi hän oli vielä liian nuori, ja niinpä hän tyytyikin sen asemesta sepittelemään runoja samoin kuin joku taidemaalari piirtelee luonnoksia kautta elämän hahmottelemaansa suureen tauluun.”

Nyt alkavat henkilökuvat avautua, kun ihmisten kanssa vietetään pidempiä pätkiä, ja nimien ympärille syntyy tunnetta ja elämää.


Sivulla 128

Kiintopisteeksi annetaan vuosi 1915 ja ensimmäisen maailmansodan aikoja eletään. Jakso loppuu viittaukseen vallankumouksesta, joten pari vuotta mentiin eteenpäin. Juran haavoituttua rintamalla hän ja Lara tapaavat kenttäsairaalassa. Tarinassa on nopea tahti, siirtymät ovat pikaisia ja parikin vuotta etenee hyppäämällä.

Tekstiä hyvin kuvaava termi on teatraalinen, myös teennäisyys tulee mieleen, vanhahtava, jopa lapsekas. Dramaattisia, osoittelevia juonenkuljetuslauseita on ollut liikaa.
Yritän tsempata itseäni. Uskon edelleen, että tässä on aineksia hyväksi kirjaksi ja klassikoksi. Mutta jos yhtään annan itseni lukea tätä negatiivisella mielellä, on helppoa vajota kritiikin suohon.


Sivulla 161

Jurin ja Tonjan liitto rakoilee osin vallankumouskiireiden, osin sairaanhoitaja Larissa Antropovin takia. Vallankumous kytee Moskovan ulkopuolisissa pikkukylissä. Juri kärsii unettomuudesta vallankumouksen ja perhetilanteen takia.

Teksti on dramaattista ja kohtalokasta, ja keikahtaa välillä jopa melodraaman puolelle. Sitä on vähän kankea lukea, se ei ole sujuvaa. Kauniit kielikuvat on välillä ilmaistu liian pykäläisesti:
"Lahoava puu, josta sateet olivat huuhdelleet maalin ja jota madot kalvoivat, liitti rikotut tavaravaunut jälleen kasvavaan metsään, joka alkoi miltei raiteiston viereltä, kääpäpahkoihin, joita koivut sairastivat, pilviin, joita kasaantui asema-alueen ylle." 

Henkilöihin ei ole vieläkään syntynyt sidettä, heiltä puuttuu luonne. Välillä on erinomaista tekstiä, jossa avataan henkilöiden sielua. Mutta niin kovin nopeasti, jotta päästään taas eteenpäin.

Myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla kuvaa kansakunnan historian käänteitä tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Mutta Linna osasi tuoda henkilönsä lukijan ajatuksiin. Hänellä oli enemmän malttia kerronnassaan ja luottoa siihen, että yksityiskohtien kautta kokonaisuus hahmottuu.

Mikä tässä teoksessa on niin kiellettyä, että pitää Neuvostojohdon painostuksesta Nobelista kieltäytyä ja koko kirja julkaista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin?


Sivulla 202

Isot tarinankäänteet, kovien talvien kuvaus, maan sätkiminen vallankumouksen kynsissä, vanhan vallan rakenteiden mureneminen, muutto Uralin taakse. Tuo kaikki, ja lisäksi se, että Jurin mieli vaeltaa edelleen Larissan suuntaan, kerrottiin 40 sivussa.


Sivulla 249

Poliittiset kuviot meinaavat mennä lukijalta ohi. En ole täysin kärryillä, miksi taas matkataan isolla ja kirjavalla joukolla Uralille. Bolsevistisen vallankumouksen syyt ja seuraukset ovat isona kuvana tiedossani, mutta varmaan totuus tapahtumien kulusta on monimuotoisempi, kuin aikanaan lukion historiassa opetettiin.

Kirjan ollessa puolivälissä tekee mieli haastaa kustantajan esittelytekstit. Mitä tämä kertoo ihmisyydestä, ulkopuolisuudesta ja sivullisuudesta? Harvassa ovat tunne-elämykset, että käsissä on Nobel, klassikko, kielletty teos.


Sivulla 301

Tähän mennessä kiinnostavin pätkä. Pidän eniten niistä kohdista, joissa oikeasti pysähdytään katselemaan ympärille ja ollaan läsnä tilanteessa. Onko niin, että Pasternak on päättänyt kirjoittaa viiteensataan sivuun Zivagon elämäkerran poikavuosista vanhuuteen mutta ei ole oikein osannut päättää, mitkä ovat niitä käänteitä, joihin kannattaisi pysähtyä pidemmäksi aikaa ja siksi ei pysähdytä oikein mihinkään?


Sivulla 345

Pakko on pystyä sanomaan tämä selkeämmin:
”Rajattoman hyväsydämisyytensä vuoksi samoin kuin jättiläismäisen kokonsa takia, joka esti häntä huomaamasta mittasuhteiltaan vähäisempiä ilmiöitä, hän suhtautui vailla riittävää tarkkaavaisuutta tapahtumiin ja käsittäen kaiken nurinkurisesti, piti vastakkaisia mielipiteitä ominaan ja kannatti kaikkia.” 

Erittäin kankeaa dialogia:
”- Palyh? Laiosh puhui minulle.
- Niinkö? Poiketkaa hänen luonaan. Tutkikaa.
- Jotakin sielullistako?
- Otaksun. Näkee 'vilistäjiä' niin kuin hän itse sanoo. Hallusinaatioita ilmeisesti. Unettomuutta. Päänsärkyä.
- Hyvä on. Menen katsomaan. Nyt minulla onkin hyvin vapaata aikaa. Milloin alkaa kokous?
- Tietääkseni parhaillaan kokoontuvat. Mutta mitä te siitä? Näettehän, en minäkään ole lähtenyt. Selviävät ilman meitäkin.”


Sivulla 410

Sodan kauheuksia kuvataan verisesti. Partisaanileirissä on tukalat oltavat, mutta sitten alkaa tihkua tietoa sodan päättymisestä punaisten puolen voittoon. Zivago huolii perheestään ja ajattelee Tonjaa, mutta ikävöi eniten Laraa.

”Muonavarastojamme kuljetetaan keskukseen, Moskovaan. Sille ne ovat kuin pisara meressä, ne junalastit katoavat Moskovaan kuin pohjattomaan tynnyriin, ja me saamme olla ilman elintarvikkeita. Posti ei kulje, matkustajaliikenne on keskeytyksissä, viedään ainoastaan viljaa. Kaupungissa napistaan jälleen samoin kuin Gaidan kapinan edellä, ja jälleen raivoaa tseka vastaukseksi tyytymättömyyden ilmauksiin.”

Punainen Neuvosto-Venäjä onkin nälänhädän ja ihmissyönnin maa, ja nyt alkaa tulla myös suoraa kritiikkiä uutta hienoa ja vallankumouksellista valtiojärjestystä kohtaan. Näistäkö jutuista kielletyn kirjan leima? Jos jälleen vertaan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaan, niin koskettavuudessa ollaan valovuoden päässä Linnan kuvaamista leirikauhuista tai Koskelan poikien kaatumisista. Ne sattuivat lukijan sielussa.

Toinen osa on ollut paljon parempi kuin ensimmäinen, mutta vieläkään ei herää tunnetta, että olisi suurteos käsillä. Olisiko niin, että kielletyn kirjan leima on antanut teokselle enemmän nostatusta kuin mitä se olisi muuten saanut? Ehkä länsimaissa on kylmän sodan aikaan haluttu palkita siitä, että joku uskaltaa kirjoittaa totuuden Neuvosto-Venäjästä.


Lopussa

Paljon on hämmästeleviä kysymysmerkkejä mielessä tarinan dramaattisista käänteistä ja henkilöiden motiiveista, mutta Juri Zivagon suru ja huono jama tavoitetaan kirjallisesti ja runollisesti varsin hyvin.

Jurin elämän viimeinen vuosikymmen 1920-luvulla ei suju hyvin, vaikka mies avioituukin kolmannen kerran ja löytää uudelleen vanhat ystävänsä Dudorovin ja Gordonin. Juri kuolee sairauskohtaukseen, Lara saapuu Sveitsistä hyvästelemään hänet. Hyvää, kokoavaa kerrontaa. Vuosikymmenien siirtymä eteenpäin, kaunis loppu ja loppusanat tarinallemme.

Kolmen kuukauden lukuprojekti eteni hitaasti, mutta määrätietoisesti. Pettymyksekseni ohut otteeni venäläisklassikoihin ei vahvistunut Tohtori Zivagon myötä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…