Luin Volter Kilven Alastalon salissa ensimmäisen kerran vuonna 2013. Kaksi vuotta myöhemmin perustin tämän blogini, jonka nimesin suosikkihahmoni Malakias Afrodite Härkäniemen piippuhyllypohdintojen inspiroimana. Olen kirjoittanut Volter Kilven tuotannosta blogissani vuosina 2016, 2017 ja 2018, enkä täysin punastumatta voi noita tekstejäni lukea – niin kirkkain ihailijansilmin ne on kirjoitettu. Mutta mikä ettei: Alastalon salissa oli paras lukemani kirja vuonna 2013 ja Kilven toinen merkkiteos, Kirkolle, vuonna 2016. Alastalo sai tämän vuoden uusintaluvussani jälleen kiistattomat täydet pisteet, ja on turvallista veikata, että niin tulee käymään myös Kirkolle-uusintaluvun kanssa.
Alastalon salissa on kuuden tunnin romaani, jossa (todennäköisesti) vuoden 1866 syksyllä (todennäköisesti kustavilaisessa) saaristolaistalossa pidetään kokous. Sen tavoitteena on sopia parkkilaivan rakentamisesta. Alastalon isännän kutsumana ollaan kokoonnuttu allekirjoittamaan sopimus, jossa kukin osakas sitoutuu tulevan parkin rakentamis- ja ylläpitokustannuksiin valitsemallaan osuudella ja saa parkin myötä koituvia tuloja samassa suhteessa. Laivan rakentaminen on kunnianhimoinen haaste huolimatta siitä, että pitäjän kapteenit ovat kokeneita, kansainvälisiäkin merenkävijöitä ja kauppiaita. Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Suomi oli varsin agraarinen, omavarainen ja talkoohenkinen maa, mutta ainakin Volter Kilven Kustavissa on jo hyvin pitkälle vietyä kapitalistista ajattelua.
Salissa istutaan siis kuusi tuntia. Koska kirjassa tapahtuu hyvin vähän asioita, joita kertomalla kirjabloggari voisi avata teoksen juonta, seuraava lause tuntuu melkein oksymoronilta: nyt seuraa juonipaljastus! Parkkisopimus saadaan valmiiksi ja parkin osuudet tulevat täyteen kirjoitetuksi. Itse asiassa kertomuksen seitsemän päähenkilöä merkitsevät parkista yhteensä vain hieman yli puolet, 53 %. Loput 47 % merkitään Alastalon salissa kokoukseen osallistuvien muiden kylän isäntien nimiin, vaikka heitä ei kertomuksen aikana juuri mainita.
Vähille maininnoille jääneet vähemmistöosakkaat kuuluvat siihen kustavilaishierarkian osaan, joka ei nauti Alastalon isännän erityistä suosiota. He toki ovat tärkeitä parkkiosakkaita, kun ovat ylipäätään tulleet kutsutuiksi kokoukseen. Heidän on kuitenkin tyytyminen jäljempiin vuoroihin, kun kokouksen kuluessa määritetään tarkan sosiaalisen mittariston mukaan sitä, kuka valitsee talon piippuhyllystä minkäkin piipun, kuka ottaa ensimmäisenä rommitotin ja milloin on sopivaa mennä pöydän ääreen allekirjoittamaan parkkikirjaa. Esimerkiksi kahvipöytään siirtyminen vaatii hienovaraista harkintaa:
”Salissa oli semmoinen tuokio, joka aina sattuu asioissa alun edellä, kun rihmat rupeavat olemaan juoksuvalmiina rullilla ja kaikki tietävät, että nyt oltaisiin siis valmiit alkamaankin, mutta jokainen odottaa toistansa ja vähän itsekukin kuljettaa silmää ympärillään: kukas tässä nyt yskäsee ensiksi ja sanoo sanan, että alkuun päästään, sinäkös vai minä vai muista joku toinen?”
Elämäkertakirjailija Laura Kokko (2022) kuvaa mainiossa Volter Kilvestä kertovassa teoksessaan Alastalon saliin parkkikokoukseen kokoontuneita pitäjän johtohenkilöitä seuraavin luonteenpiirtein:
yritteliäs Alastalo
mahtimies Langholma
pohtivainen Härkäniemi
vastarannankiiski Pukkila
itara Krookla
vakaa Lahdenperä
juro Karjamaa
Kokon luonnekiteytyksistä ei voi olla eri mieltä, mutta itse otan tässä kirjoituksessa toisenlaisen näkökulman. Minua kiinnostaa yrittää syventyä Kilven hahmoihin sijoittamisen näkökulmasta ja tarkastella sitä, millaisia sijoittajia nuo kertomuksen kiistattomat seitsemän ydinhahmoa ovat, sekä mitkä heidän välisensä valtarakenteet ovat.
Teen seitsemän päähenkilökapteenin sijoittajaprofiileja arvioidessani karkean ja varsin yleisluonteisen jaon konservatiivisiin ja aggressiiviin sijoittajiin. Konservatiivisilla tarkoitan varovaisempia ja maltillisempia sijoittajia, joilla on luonnetta, varallisuutta ja malttia hakea sijoituksilleen pidempiaikaista ja varmaa, joskin hitaampaa ja vähäisempää tuottoa. Aggressiiviset sijoittajat ymmärrän sellaisiksi, jotka etsivät riskiä ja pyrkivät isompiin voittoihin ja mieluummin nopeasti kuin pitkällä tähtäimellä. Sijoittajaprofiilien jako on omiaan nykyajassa ja erityisesti pörssimaailmassa, jotka tietysti Alastalon parkkisuunnitelmien aikaisin silmin ovat varsin kaukaiset. Vaikka kapteenit olisivat kuinka pikavoittojen perään, parkin valmistuminen vie oman aikansa ja yhtiömuodostaan huolimatta syntyy pitäjäläisten yhteistoiminnan tuloksena, kuten Kilpi Pitäjän pienempiä -teoksen kertomuksissa osoittaa.
Konservatiiviset sijoittajat:
Langholma (1/8 -osuus), Härkäniemi (1/8), Lahdenperä (1/16), Karjamaa (1/32), Krookla (1/32)
Aggressiiviset sijoittajat:
Alastalo (1/8), Pukkila (1/16)
Alastalon Herman Mattsson on isäntä, jonka päässä viime talven parkkipuheet ovat kesän aikana saaneet ”vissempää fasuunaa” ja syksyn tullen houkutus kolmimastoisesta on vallannut mielen. Alastalon voitontahto ja pyrkimys aggressiiviseen kasvuun näkyy niin silakkamarkkinoilla kuin piippukaupoilla. Hän on isokokoinen ja jykeväpiirteinen mies, jonka perässä moni pitäjäläinen kulkee sekä pelosta että hyödyn toivossa. Alastalo ei siedä ”laiskaa rahaa laatikossa” ja on sitä mieltä, että raha on ”pyöreä sitä varten, että se kierisi ja kierii sitä varten, että se sikiäisi.”
Efram Eframsson Langholma on ”arvollinen mies”. Hän on pitäjän kiistaton johtaja ja Alastalon isännänroolista piittaamatta viime kädessä sanelee, missä järjestyksessä parkkikirjat allekirjoitetaan. Pitäjän muihin mahtikapteeneihin Langholman suora saneluvalta ei tehoa, mutta hän on kykeneväinen ohjaamaan pienempien osuuksien kirjoittajia. Ensimmäisen lukukerran jälkeen olisin ollut valmis nimeämään Langholman yhdeksi kertomuksen päähenkilöistä ja sitä hän tavallaan onkin, mutta kerronnan ratkaisuissa ja fokalisaation kautta tarkasteltuna Langholmalla on itse asiassa varsin pieni rooli. Hän on itse hyvin vähän esillä tai äänessä, mutta sitäkin enemmän muut isännät kuvailevat Langholmaa ja arvuuttelevat tämän ajatuksia.
Malakias Afrodite Härkäniemi on järkimies. Erityisen harkitsevaiseksi hän mieltää itsensä vaimon valinnassa ja onkin katsonut parhaaksi pysyä naimattomana. Myös piipun valinnassa hän osoittaa suurta ja kiirehtimätöntä harkintaa, mutta toisin kuin monella muulla elämän alueella, piippuhyllyn edessä Härkäniemen vaatimattomuus on karista. Alastalon hyllyynsä hankkima entisen tuomarin piippu houkuttelee kovasti, mutta Härkäniemi malttaa ja ymmärtää oikeaksi jättää sen hyllylle Langholmaa varten. Härkäniemi kuuluu Alastalon salin sijoittajien luokittelussa kiistatta maltillisiin, sillä vaikka hän tulee merkinneeksi parkista suurisäntäosuuden, on Härkäniemi kuitenkin perusluonteeltaan turhuuksia välttelevä.
Pukkilan isäntää Petter Filemon Pihlmania ”on harmittanut pirusti, on harmittanut enemmänkin vielä, ja harmittaa vieläkin”. Hän on katkeroitunut menneistä tapahtumista ja on joutunut ”kiiskisen” asemaan. Pukkila haluaisi, hän kokee, että hänen suorastaan kuuluisi kirjata parkista samansuuruinen osuus kuin Alastalo ja Langholma, mutta allekirjoituksen hetkellä Pukkila on järkevä ja toteaa, ettei sellaisen ole varaa. Vaikka lopputulema kielii pikemminkin maltillisesta kuin aggressiivisesta sijoittamiskäyttäytymisestä, on kyse kuitenkin vain realiteettien vääjäämättömyydestä. Pitkin parkkipäivää Pukkilan todellinen luonne nousee kirkkaana esiin, oltiin sitten piippua valitsemassa tai vanhoja kalansaaliita vertailemassa.
Taavetti Taavetinpoika Lahdenperä on lautamies, eikä hänellä ole suuria vaikeuksia pitkän parkkikokouksen aikana, sillä hän on luottamustoimessaan tottunut istumaan ja kuuntelemaan pitkiä aikoja. Lahdenperä myöntää, että mieli tekisi puuttua salissa käytyyn sanailuun. Todenpuhujana, hillittynä ja pidättyväisenä hän kuitenkin tyytyy tarkkailemaan tilannetta. Hän kirjoittaa parkkiosuutensa vakuuttavasti ja luottamustehtävissä hioutuneella sujuvalla käsialalla ”ilman pitempiä syynäilyjä”.
Eenokki Karjamaa on äärimmäisen säntillinen, ja ihmetystä herättää, miten Karjamaa ylipäätään on raaskinut käyttää kokonaisen päivän salissa istumiseen. Sitä ei kuitenkaan kukaan vastusta, sillä Karjamaa tiedetään varakkaaksi mieheksi, jopa Langholmaakin rikkaammaksi, mutta Karjamaan rahat ovat ”nypityt työllä ja vaivalla” ja rahojensa suhteen hän on erityisen harkitsevainen.
Parkkipaperien allekirjoittamisprosessiin liittyy monenlaisia jännitteitä ja tausta-ajattelua, mutta itse kirjoittamistapahtuma sujuu hillityn oloisesti ja järjestelmällisesti. Pientä draamaa saadaan kuitenkin, kun tulee Mikkel Mikkelsson Krooklan vuoro. Itaraksi luonnehdittu Krookla – ”nuhju mies nenältä ja mitätön näöltä, vaikka rikas kuin raato isän perinnöltä” – kuuluu epäilemättä maltillisiin sijoittajiin, mitä vaikutelmaa on vahvistanut hänen varsin vaitelias esiintymisensä parkkipäivän aikana. Nyt kuitenkin Alastalon saliin järjestetty totipöytä on tehnyt tehtävänsä, ja vaikka Krooklan nimi tulee kirjatuksi ”kuivalla hartaudella”, niin samaan aikaan miehen nenänpäästä putoaa paperille ”tipaus rommivettä”, ja tämä harmittaa Alastaloa, joka joutuu jäljen paperista pyyhkimään.
Alastalon saliin on kokoonnuttu sosiaalisten, materiaalisten ja historiallisten valta-asetelmien ohjaamina. Valtataistelu kulminoituu kolmioksi, jonka kärkinä ovat pitäjän mahtimies Langholma, parkkikokouksen saliinsa järjestänyt Alastalo sekä pienempänä tekijänä Pukkila. Pukkila tyytyy 1/16-osaan, Langholma ja Alastalo kirjaavat kumpikin 1/8-osan. Pukkila nousee kuitenkin valtakolmioon luonteensa takia. Laura Kokko kuvaa häntä vastarannankiiskeksi, jota hän onkin; salin kulmassa kyräilijä, vanhoja tikulla kaivelija, katkera ja myrkyllinen. Pukkilan on kuitenkin lopulta tyytyminen pienempään osaan niin parkkikirjassa kuin sosiaalisella asteikolla.
Kaikkien tunnistamia valta-asetelmia rikotaan pahasti, kun kesken kahvinoton sivulla 244 tokaisee yllättäen ja äkkinäisesti Karjamaan Eenokki: ”Vai parkkeja täällä nyt siis ruvetaan rustaamaan ja mastoja tikkukaupalla astioihin pystyttämään?” Tämä on räikeä teko, sillä Karjamaan asema ei avaukseen oikeuta, ja erityisesti ajankohta on aivan liian hätiköity. Tulee nimittäin kestämään vielä noin 140 sivua ennen kuin parkkipuhe ”todenperään” aloitetaan ja edelleen 50 sivua lisää, kunnes Langholma itseoikeutetusti kysyy: ”Ovatkos täällä kaikki valmiit kirjoittamaan osansa, niin että saadaan kirjat selviksi ja parkki merkityksi täysiin?” Noin 130 sivua myöhemmin parkkikirjat ovat Alastalon salin pöydällä avoimina ja valmiina allekirjoitettaviksi.
Oma suosikkini teoksessa on Härkäniemi, joka isojen isäntien tavoin saa 1/8-osuuden parkista, mutta joka ei vetäytyvän luonteensa ja verkkaisen pohdiskelevan otteensa takia pääse tai haluakaan vallan kolmioon. Pidän kuitenkin Härkäniemeä kertomuksen henkisenä päähenkilönä. Mies istuu piippunsa kanssa sohvannurkalla ja vaikka piippusavu naaman edessä on sakea, hän näkee kaiken, ajattelee ja peilaa. Hän nousee kertomuksen aikana muutaman kerran ja niistä kuuluisin lienee jo aiemmin mainitsemani kolmas luku, jossa Härkis on piippuhyllyllä. Piipun valinta hyllyn äärellä kestää painoksessani 71 sivua ja sinä aikana Härkäniemi tulee pohtineeksi muun muassa vallan, ihmisyyden ja yksinäisyyden kysymyksiä ja myös naurattaneeksi lukijaa useampaankin otteeseen.
Alastalon salissa saattaa jäädä nyt hyllyyni odottamaan vuotta 2033. Silloin on paitsi teoksen 100-vuotisjuhla, niin myös tarkoitukseni lukea kertomus jälleen uudestaan. Ehkä valitsen kolmannella kerralla näkökulmakseni Alastalon naiset, Sivän ja Eevastiinan, joiden panos parkkisopimuksen aikaansaamiseksi saattaa olla suurempi kuin kahdella lukemalla olen ymmärtänytkään.
Volter Kilpi: Alastalon salissa I ja II. (1933 Otava, 826 s)
Laura Kokko: Volter Kilpi. Elämäkerta. (2022 SKS-kirjat, 566 s)
Kommentit
Lähetä kommentti