Näyttelijä

Olen kuullut, että autofiktiobuumi olisi menossa jo ohi. Että kustantamoiden sähköpostit olisivat tulleet täyteen knausgårdilaisista tilityksistä. En tiedä; minä viehätyn edelleen autofiktiivisistä teoksista; olenkohan mitään buumia koskaan havainnutkaan. Kuusiosaisessa Taisteluni-sarjassakin olen edennyt vasta puoliväliin. Myöhemmin näköjään juuri Karl-Ove Knausgård on tullut antaneeksi kokonaiselle kirjoittajien sukupolvelle luvan kirjoittaa itsestään, häpeästä, paljastavasti, arkisesti. 

Kaikki lukemani autofiktiiviset teokset eivät ole olleet hyviä, mutta Jussi Nikkilän Näyttelijä on yksi parhaista. Nikkilä on suosikkinäyttelijöitäni. Näyttelijän päähenkilö, Viktor, on hyvin sen Jussi Nikkilän oloinen, josta luulen jotakin tietäväni, vaikken ole miestä koskaan tavannutkaan. Niin oloinen, etten Näyttelijää lukiessani jossakin sivun 200+ paikkeilla heti muistanut, mikä onkaan päähenkilön nimi. Olen nähnyt Jussi Nikkilän vaimon ja heidän lapsensa raitiovaunupysäkillä Töölössä ja Nikkilän pyöräilemässä kohti Lapinlahden sairaalaa, jossa Viktorilla on työhuone. Vaikka nuo asiat ovat oikeasti tapahtuneet, tuntuvat ne Näyttelijän kohtauksilta.  

”Ja sitten on tietysti kaikki muu valehtelu, jollain tapaa vakavampi valehtelu. Valehtelu siitä kuka olen, millainen olen, mitä teen ja ennen kaikkea mitä en tee tai ole tehnyt.” 

Tämä kaikki on hyvin hämmentävää. Eihän minua oikeasti kiinnosta Jussi Nikkilän elämä, mutta miksi minua kiinnostaa Viktorin, Iisan ja Saaran tarina? Ei varmasti näin paljon kiinnostaisikaan, elleivät ne olisi Jussi Nikkilän ja hänen perheensä tarina. Niin hyvä kirja Näyttelijä ei sentään ole. Onko kyseessä piiloleikki, kutkuttava ja sallittu tirkistely? Jussi Nikkilä on julkisuuden henkilö, ja vaikken sinällään tiedä hänen elämästään paljon mitään, tiedän kuitenkin riittävästi sellaisia kiinnekohtia, jotka auttavat minua suhtautumaan Viktoriin autofiktion lukijan silmin. Näyttelijässä on riittävästi uskottavaa arkirealismia sekä sellaisia ulkoisia tunnusmerkkejä, jotka ankkuroivat tarinan niin, että se voisi olla töölöläisen näyttelijän Jussi Nikkilän elämästä. 

Autofiktio ei kuitenkaan saa jäädä vain kirjoittajansa julkisen kuvan tasolle. En ole ihan varma, ymmärränkö missä menevät autofiktion, fiktion ja omaelämäkerrallisuuden rajat. Olen kuullut aiheesta paljon asiantuntevia luentoja. Autofiktio sekoittaa faktaa ja fiktiota, se on samanaikaisesti tarinaa, totta sekä jotakin niiden väliltä, ikään kuin totta. Autofiktiossa kirjailija on paitsi teoksen tekijä myös kertoja ja päähenkilö. 

Autofiktio on usein metafiktiivinen: se kertoo kirjoittamisensa prosessista kommentoiden, usein parodioiden. Autofiktio ei ole vain omaelämäkerta, koska se elämän kulun kuvaamista tarkemmin ja syvemmin tavoittaa minuuden, epävarmuuden ja kokemuksellisuuden. Se on vereslihalla, ja se koskettaa myös kirjoittajan lähimpiä: vaikka tiedän Jussi Nikkilän vaimosta julkisuuden perusteella vielä vähemmän kuin Nikkilästä, luulen asian muuttuneen Näyttelijän lukemisen myötä. Tällainen johtaa väistämättä myös tunteiden loukkaamiseen, luulen. 

Näyttelijä on hyvin kirjoitettu romaani. Se kertoo Viktorin kasvusta, Viktorin ja Iisan liitosta sekä heidän tyttärestään Saarasta. Se sijoittuu todelliseen nykyajan Helsinkiin. Viktor on opiskellut teatteritaidetta ja osallistuu työväenopiston ”Ideasta romaaniksi” -kurssille. Viktor haluaa kirjoittaa teatteriin sijoittuvan romaanin. Viktor käy terapiassa puimassa kesken jäänyttä vanhemmista irtautumista ja avaa terapeutille myös kirjoitusprosessiaan. Hän ihastuu termiin sitkeä melankolia, josta tosin terapeutti ei ole puhunut, vaan Viktor itse. Viktor antaa kirjoitukselleen työnimeksi ”Näyttelijä”, ja opettaja antaa palautetta, että siinä tapauksessa sen tulee kertoa myös näyttelemisestä eikä vain Viktorin lapsuudesta.  

”Varsinkin myöhemmin olen ajatellut, että minun olisi kannattanut olla rehellisempi. En tosin oikein tiedä minkä suhteen.” 

Täysosuma Näyttelijä ei ole. Viisaat ja kiteyttämään pyrkivät ajatukset ja havainnot vyöryvät ajoittain sellaisella voimalla, ettei niitä tahdo erottaa toisistaan. Teksti onnistuu luomaan illuusion ihmisen ajattelusta ja sisäisestä maailmasta, mutta ehkä ongelma onkin liika sisäänpäin kääntyneisyys. Niin autofiktiolle ominaista kuin sellainen onkin, niin silti, kun Nikkilä liittää havaintonsa tapahtumiin ja vuorovaikutukseen, ne erottuvat ja uppoavat paremmin. Kun Iisa saa luettavaksi Viktorin tekstiä, Viktor jännittää, ahdistuuko Iisa. Ei ahdistu, koska Iisa ei tunnista tekstistä heidän elämäänsä. Se on Viktorin elämää, luonnosmaista romaanitekstin raakaversiota. 

”Iisa, en se ole minä se henkilö, se on vaan joku näyttelijä. En minä. Se on näyttelijä. Näyttelijä. Sellainen, joka näyttelee tai on väsynyt siihen ja kirjoittamalla yrittää näyttää jotain elämästä ja ihmisestä.” 

Jussi Nikkilä: Näyttelijä (2019 Tammi, 260 sivua)