Anni Kytömäki: Kultarinta

Joidenkin kirjojen lukemista tulee pantattua. Odotusarvona on suuri lukukokemus, jota haluaa säästellä jotakin sopivaa ajankohtaa varten. Minulla tällaisia on omassa hyllyssä monia, ja tänä alkusyksynä oli Anni Kytömäen vuoro. Koko hänen romaanituotantonsa (Kultarinta, Kivitasku ja Margarita) on odottanut vuoroaan, olen varjellut sitä kuin ikimetsää, pelännyt hauraiden sivujen puolesta ja nostanut omat odotukseni korkealle kuusenlatvojen yläpuolelle. Päätin aloittaa vuoden 2014 Kultarinnasta.

Lukuvuoden 2022 kääntyessä viimeiselle neljännekselle uskallan veikata, että Kultarinta päätyi lähellä vuoden parhaan lukukokemuksen titteliä. Saattaa olla aiheellista pohtia, nostiko edellä kuvaamani panttaaminen odotusarvoja niin, että teos sai siitä ylimääräistä nostetta; voi olla vaikeampi olla pettynyt, jos jotakin on pitkään odottanut. Joka tapauksessa: en ole pettynyt. Kultarinta on erinomainen romaani. Sillä on myös hyvä avata uudestaan Piippuhyllyllä-blogini ennen kuin kirjoitustauko venyy kahteen vuoteen (!) ja henkinen julkaisukynnys nousee ylittämättömäksi. 

Kultarinnasta on moneksi. Aloitan siitä, että se on sukuromaani, jonka tapahtumilla ja ajankuvalla on vastineensa todellisessa historiankulussa. Tarina alkaa 1900–luvun alusta, jolloin on pikkupoika Erik Stenfors sekä hänen vanhempansa. Epävakaa äiti haluaa pois, pääsee parantolaan ja kuolee. Isä virittelee mittavia sahaliiketoimia ja raivaa metsää rautatielle kulkea. Helsinkiin muuton jälkeen porvariperheen Erik tapaa pyykkäri-Lidian, ja heidän vaiheikkaasta ja kielletystä rakkaudestaan kasvaa Kultarinnan ensimmäisen osan runko. Toisen osan päähenkilöitä ovat aikuiseksi kasvanut leski-isä Erik sekä hänen tyttärensä Malla. Tarina päättyy vuoteen 1937.

Tarinan pääpiirteisten tapahtuminen ja keskeisten henkilöiden esitteleminen yhdessä kappaleessa ei millään muotoa tee oikeutta romaanin 644 sivun tapahtumille. On tuberkuloosia, kapinaa, vapaussotaa, tunturimetsän vartiointia, laitoksiin sulkemisia, onnettomuuksia. Tapahtumien kulku antaa välillä aiheen pohtia Kultarintaa jopa jännitysromaanina. Olkoonkin, että tarinassa on loppupuolella osin tarpeettomiakin henkilöhahmoja, on Kytömäki onnistunut kuitenkin rakentamaan keskeiset henkilöt niin kokonaisiksi, että lukiessani jännitin ja pelkäsin, miten heille käy.

Yksi keskeisistä Kultarinnan jakolinjoista liittyy vuoden 1918 tapahtumiin. Porvariperheen Erik on isänsä toiveiden vastaisesti kunnianhimoinen vain luonnontieteiden suuntaan, ja välillä tuntuu kuin hän olisi välinpitämätön kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa kohtaan. Erik ei ymmärrä, miksi työväenyhdistyksen nuoret uhittelevat. Erik haluaa metsään, ja hän tulee viettäneeksi talven 1917–18 kaukana Inarissa. Kun etelässä kuohuu, Erikin päivät toistuvat samanlaisia kuin metsänvartijan hiihtolenkki, ja kun keväällä tapahtumat rintamilla vyöryvät, Erikin maailmassa räystäs alkaa eräänä päivänä tiputtaa ja kevät tulla, ehkä kuukauden kuluttua. Erikille metsä, tunturit ja vaarat ovat aina olleet olemassa ja ovat edelleenkin samanlaisia, vaikka ajat muuttuvat. Metsään meneminen on ikään kuin nuoren miehen tiedostamaton vastaus vallankumoukselle.

Sellaiseksi on lukuharrastukseni mennyt, että noustakseen lukuvuoden parhaiden kokemusten joukkoon romaanin on oltava monella tapaa erinomainen. Tarinan sielukkuuden ja henkilöhahmojen syvyyden ohella muun muassa ehkä jopa ensisijaisesti kerronnan on oltava taitavaa – ja mieluiten jollakin poikkeuksellisella tavalla. Anni Kytömäen kerronta Kultarinnassa on sitä. Kaikki on hienosti lomittain: historia ja metsä, kertojat, naiset ja miehet, elävät ja kuolleet, todet ja unet, aikatasot. Joskus yhdenkin kappaleen sisällä.

”Milloin olen viimeksi ollut suolla? Isä kantoi minua olkapäillä. Lutisi. Löytyi edellisvuoden karpaloita, se oli juuri sitä aikaa keväästä. Siitä täytyy olla kymmenen vuotta, yli puolet elämääni. Astun suohon ja annan jalkojen vajota sammaleen. Saappaat ulottuvat lähes polviin eivätkä päästä mitään läpi. Aune toi ne illalla, koputti, astui sisään ja laski tuomisensa ovenpieleen. –Rouva Oksala lähetti nämä Helsingistä, hän sanoi. –Kokeile. Tepastelin saapasjaloin huoneen poikki, kilometrien päässä metsä, likomärkä ja suuri, narisi minulle auki.”

Kultarinta on myös suurenmoinen luontoromaani. Kuten Erik, myös hänen tyttärensä Malla haluaa paeta metsään. Tapahtuneen onnettomuuden myötä Erikin ja Mallan elämät muuttuvat perusteellisesti ja 1920–luvun suomalainen, rankaisuhenkinen sosiaalihuolto näyttää armottomuutensa. Tapa, jolla Anni Kytömäki kuvaa suomalaista metsää, sen elämää ja kuolemaa, kaiken kerroksellisuutta ja historiallisuutta on kerta kaikkiaan maaginen ja lumoava. Metsällä onkin Kultarinnassa aivan erityisiä rooleja. Yhtäältä se on monen keskeisen tapahtuman miljöö ja kullekin päähenkilölle merkityksellinen osa identiteettiä. Mutta metsällä tuntuu olevan Kytömäen kerronnassa myös oma subjektin asemansa; metsä toimii, elää, kokee ja on tarvittaessa armoton. Jopa kerronnan fokalisaatio muuttuu ajoittain siten, että romaani etenee kuin metsän, luonnon, eläinten näkökulmasta katsoen.

”Katselen puita, jotka ovat kuin ihmiset täällä, kuori täynnä koloja, repeytymiä, pahkoja ja kääpiä. Sisäänpäin kääntyneet, äänettömät olennot ainoassa paikassa, jossa heille on tilaa. –Kun ensimmäistä kertaa kävelin puutarhassa, minulle tuli turvallinen olo, isä sanoo. –Puut ovat ehtineet kokea paljon enemmän kuin kukaan ihminen.”

Luontoromaanin lisäksi voisin luonnehtia Kultarintaa luonnonsuojelulliseksi kertomukseksi. Se on sitä mitä vaikuttavimmalla tavalla sortumatta osoittelevuuteen tai paasaukseen. Anni Kytömäki kirjoittaa soista ja niiden ojittamisista. Hän kuvaa, kuinka suohon on uponnut kerroksittain tuhansia vuosia metsän historiaa. Ojittajat kaivavat suosta ikivanhoja juurakkoja ja kasaavat niitä ojanposkeen, ja se tuntuu kuin ruumiita revittäisiin ylös haudoistaan. Mallasta se on surullista, ja se sai myös minut surulliseksi.

Anni Kytömäki: Kultarinta (2014 Gummerus, 644 sivua)

Lähteenä lisäksi:

Eliisa Hiltunen: Metsän rooli Anni Kytömäen romaanissa Kultarinta. (Pro gradu –tutkielma, 2020 Turun yliopisto https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020102287456)