-10- The National: Laugh Track
Joidenkin populaarimuusikoiden on pakko kärsiä alentuneesta oman toiminnan arviointikyvystä. The Nationalin on täytynyt tiedostaa vuoden 2023 julkaisusuunnitelmaa laatiessaan, ettei hyviä biisejä synny takavuosien tahtiin. Tähän he reagoivat julkaisemalla vuoden aikana 23 kappaletta, yli 100 minuuttia musiikkia, kahden levyn verran. Tiivistämällä ja karsimalla olisi syntynyt yksi laadukas 40-minuuttinen.
Joskus tuntuu, että Matt Berningeriä pitäisi ravistella hartioista ja läpsäistä poskelle myös toisesta syystä. Mies on toista vuosikymmentä puinut eroaan sekä sitä, kuinka vaikea juhlissa on olla. No, kyllä me tiedämme ja jaksamme kuunnella. Emme vaan ehkä ihan niin kiinnostuneina kuin aikaisemmin.
Yhtyeen kaari on ollut pidemmän aikaa laskeva, vaikka vielä vuonna 2017 Sleep Well Beast oli levylistani ykkönen. Samasta puusta veistetty on alkanut sanontana saada ylleen The Nationalin figuuria. Vuoden 2019 I Am Easy To Find meni minulla läpisoittona ja kevään 2023 First Two Pages Of Frankenstein oli haukotuttava kokemus.
Kiinnostukseni oli herpaantunut, ja niinpä tämä vuoden 2023 toinen julkaisu pääsi syyskuussa yllättämään paitsi ilmestymisellään niin ilokseni myös musiikillisesti. Levyn ensimmäinen puolisko ei liikoja lupaile, mutta loppua kohti tahti paranee ja pitää fanitukseni hengissä seuraavaan julkaisuun saakka. Mielellään tätä kuuntelee, mutta vuosilistojen ykkössijoja tuskin tullaan enää tavoittamaan.
https://youtu.be/NYeX551dfiY?si=dMN5ap-Z6NlMov2H
-9- The Brian Jonestown Massacre: The Future Is Your Past
Minusta kirjoitettiin tänä vuonna rock-lehdessä! Suomeen syyskuussa palannut Bernard Butler muisteli Soundissa elokuisia Epäjohdonmukaisten tanssiaisia lämmöllä. Hän kertoi saapuneensa Episten esiintymistelttaan ja pelänneensä joutumaan soittamaan yhdelle paikalle saapuneelle ihmiselle; se olin minä. Tuli keikalle muitakin, ja jos Butler olisi julkaissut tänä vuonna levyn, pelkästään tällä kommentilla se olisi noussut listalleni.
On vakava asia, että kaikki artistit ja palveluntarjoajat eivät ilmeisesti tänä päivänäkään ole saaneet festivaalipalkkioitaan. Minua henkilökohtaisesti Epäjohdonmukaisten tanssiaisten lieveilmiöt koskettivat kuitenkin hyvin vähän. No, hyvä on: kevään ja kesän lukuisat peruuntumisuutiset nuijivat viimeiseen asti, vielä Oulu-Kuusamo-valtatiellä taivalkoskelaisessa pizzeriassa sain tiedon Spiritualizedin saman illan keikan peruuntumisesta.
En tule muistamaan Epiksiä peruutusten takia vaan siitä syystä, että viihdyin festareilla erinomaisesti. Tunnelma oli poikkeuksellinen, yleisötilaisuuksien vakioseuralaiseni ihmisviha ja ihmispelko pysyivät poissa. Ja koska järkkäreitä ei juuri ollut, ei liioin ollut järkkäreitä, jotka olisivat saaneet vieraat tuntemaan olonsa lähtökohtaisesti rikollisiksi. Keikat olivat erittäin hyviä.
Epiksillä oli suuri vaikutus loppuvuoden musiikinkuunteluuni ja tähän listaan. Huomasin toistuvasti miettiväni, olisiko se ja se bändi voinut esiintyä tanssiaisissa. Hehkua kesti aikansa, ja sen nosteessa vuosilistalle pääsee Kuusamon kesäyössä lavalle noussut pitkän linjan jyrä The Brian Jonestown Massacre. En ole varma onko, tai oikeastaan tiedän ettei tarjolla ole musiikillista finesseä, mutta psykedeelistä autotallirockia on yli 20 levyllistä. Voisin valita näytekappaleeksi minkä tahansa keväällä julkaistun levyn kappaleista (ne ovat kovin samanlaisia), mutta valitsen kuitenkin loppuvuodesta ilmestyneen uuden sinkun, joka on erinomaista möyrintää.
https://youtu.be/fwsqjbTOr84?si=xn-RH55eFa2h9O0K
-8- Hearthill: The Love Circus
Kesillä 1989 ja 2023 on kovin vähän yhteistä. Vanhoissa valokuvissani esiintyy minulle kovin vieras juuri täysi-ikäistynyt, ja niin sanottu geopoliittinen asetelmakin on ehtinyt ottaa ainakin kaksi täyskäännöstä. Mutta katsopas vaan, minulla oli molempina kesinä toistuvassa kuuntelussa saman yhtyeen levy. Hearthillin Cut Up ilmestyi maaliskuussa 1989 ja uusi The Love Circus toukokuussa 2023.
Uuden levyn ohella kuuntelin kesällä myös Hearthillin muun tuotannon läpi. Ja onhan se myönnettävä, että vanhentumista on tapahtunut kaikissa osapuolissa, bändin musiikki mukaan lukien. Debyyttilevyn pidäkkeettömästä energiasta ja monista klassikkobiiseistä huolimatta pidän Hearthillin seesteisempää kakkoslevyä Cut Up edelleen heidän mestariteoksenaan.
Paluulevy on kerrassaan iloinen yllätys, joskin epätasainen. Biisimateriaali ei ihan riitä kestäväksi kokonaisuudeksi asti, mutta mukana on vuoden 2023 ihanin kappale Blue Fool. Sitä kun kuuntelee kuuntelemasta päästyään on kaikki kuin ennen; juureva soitto, rockabillyvaikutteinen kitara, Ufon viulu ja Sydänmäen ylileveä amerikanfraseerava laulu yhdistyvät kertosäkeen sillassa melodiaksi, joka nostaa kesäiltaiselle taivaalle Helsingin keskustan ylle.
https://youtu.be/kbosABJCdr8?si=7fhYCSPY-2f_MDfp
-7- Sucks to be you, Nigel: birdnoise
Vielä Epiksistä: löysin kaksi uutta fanitettavaa. Ruotsalainen Les Big Byrd veti omassa rankingissani tapahtuman parhaan keikan, mutta koska heidän uuden levynsä julkaisu ajoittuu ensi keväälle, palannemme siihen vuoden kuluttua.
Islantilaisen Sucks to be you, Nigelin someseuraajat lasketaan sadoissa, ryhmän nimi kuulostaa huonolta sisäpiirivitsiltä, soundit ovat epätarkat, kitara säröinen ja vokalointia voi vain ajoittain kutsua laulamiseksi; mikä voisi siis mennä pieleen, eikä menekään!
Soittiko Sucks to be you, Nigel lopulta lainkaan Rukajärventiellä, on itselleni epäselvää, mutta yhtyeen tiukka puolituntinen debyyttilevy Tina Blom oli alkusyksyn voimasoitossani. Kakkoslevy birdnoise ehti juuri ja juuri ilmestyä näihin vuosilistakarkeloihin. Genrelle epätyypillistä on, etteivät levyn pariminuuttiset lyhyet vedot tällä kertaa osu parhaiten maaliin. Parasta antia edustavat 10 minuutin runttaukset, joita löytyy kaksin kappalein.
https://youtu.be/A9RzzV2_hjw?si=HMrPZWOO-_Omiy23
-6- COUCOU CHLOE: FEVER DREAM
Kun nykyään kyllästyn niin helposti, kävelevät vanhat rokkarit usein ensimmäisinä lankkua pitkin. Tänä vuonna kuulokkeisiini on hakeutunut yhä toistuvammin elektroa, dronea, noisea, dark ambientea, kotisohvateknoa, mitä lie. Ensi vuonna sitten ehkä jotakin muuta.
Ja ei kun suoraan pimeälle puolelle, sillä Coucou Chloe ei oikeastaan ole mitään edellämainituista. Se on irstaan syvää bassoa, ranskalaista underground-discoa, häpeilemätöntä hyperpoppia. Koukutuin pahasti, ja lopulta kalenteriin piirtyi tuleva Korjaamon keikka. Nähtäväksi jää kehtaanko sinne mennä, ja tietysti sillä reunaehdolla, ettei ”soittoaika” ole kovin myöhään.
Tämäkin on tavallaan Epis-löytöjä, sillä festareilla piti esiintymän kovasti odottamani Daughters of Reykjavik, joka noh peruuntui, mutta algoritmi lykkäsi syksymmällä Coucou Chloen tyrkylle.
https://youtu.be/UFiMb_-eeZE?si=szRhCAiHn6B5Dhmq
-5- Warrington-Runcorn New Town Development Plan: The Nation’s Most Central Location
Warrington-Runcorn New Town Development Plan kuulostaa kaupunkisuunnittelun aluerakentamisprojektilta. Multitaiteellisen kokonaisuuden taustalla oleva Gordon Chapman-Fox näyttää siltä, kuin olisi istunut viraston suunnittelupöydän takana liian pitkään. Onneksi ei istu enää, sillä nautittavana on kerrassaan valloittava kokonaisuus.
Täysin en voi olla varma, mistä The Nation’s Most Central Location yksityiskohdissaan kertoo, sillä albumilla ei ole ihmiskielellä ymmärrettävää verbaliikkaa. Mutta kokonaisuuden brutalistinen kauneus häikäisee vähäeleisyydellään. Levy ja kappaleista tehdyt videot välittävät vahvan tyhjien tilojen, avaruuden ja hylätyksi tulemisen tunteen; retrofuturistisen dystopian.
Videot Warrington-Runcorn-alueesta ovat vieneet huomioni tänä vuonna tuntikausiksi ja johdattaneet minut eteenpäin myös muihin vastaaviin paikkoihin. Läppärin ruudullakin tunnelma on välittynyt, mutta parhaiten musiikki toimisi videoinstallaation osana. Sellaisen, jossa dronekamera kiertää 50 vuotta vanhoja kortteleita, joissa ihmiset eivät enää halua asua.
https://youtu.be/cvDuU_rZFBE?si=_fyPu4Pf88S9y0w-
-4- Liila Jokelin: Saapuu sankarina kevät
Aika pysähtyi toukokuussa Mechelininkadulla. Kuuntelin Yleisradion Kissankehtoa, kuulin myyttisen soundin ja vangitsevan rytmin. Sormet alkoivat naputtaa ratin päällä, ja minua vietiin toisaalle.
Kyseessä on kevätkauden ja kenties levyvuoteni pysäyttävin ja hämmästyttävin uusi tuttavuus. Jos olisin ennakkoon lukenut artistista, joka yhdistelee vanhan folkin vaikutteita kansanmusiikkiin ja tekee sen iskelmällisellä otteella, olisin luultavasti jättänyt tutustumatta. Mutta mitä olisinkaan menettänyt, sillä Liila Jokelinin toinen albumi ei ole mitään noista. Se tasapainottelee ja säilyttää maagisen jännitteen, joka tekee kokonaisuudesta erittäin vaikeasti kategorisoitavan.
Kokonaan oma lukunsa on kuusiminuuttinen Kauneimmat helmet. Sen matka on alkanut kauan ennen uskonpuhdistusta, kulkenut Karjalan laulumailta Nälkämaan vaarojen yli ja päätynyt lakeuden aamu-usvaiselle pellolle hylättyyn harmaaseen heinälatoon.
https://youtu.be/jC1JrcSJEMk?si=vuVCFTseFK4PONOL
-3- Wilco: Cousin
Kuuntelin kesällä Wilcon kolme edellistä levyä läpi ja hämmästyin, kuinka laimeita kokonaisuuksia ne olivat. Ilmestyessäänkään niistä ei ollut jäänyt oikein minkäänlaista muistijälkeä, mikä sai ajattelemaan, että jokin on pahasti pielessä – ellei kokonaan menetetty.
Odotukset syyskuussa ilmestyneen Cousinin suhteen eivät olleet korkealla. Olin jo tottunut ajatukseen, että mestarillisia albumeita ei enää ole tulossa, mutta Cousin yllätti iloisesti. Kuten hienot levyt kautta historian, tämäkin paljastaa itsestään klassikkoluokan aineksia vähitellen kuuntelu kuuntelulta. Löytyy taas surinaa, pidempääkin biisiä ja Wilcon mestarillisesti hallitsemaa rytmin dynaamista vaihtelua.
Levyllä on yllin kyllin kauniita melodisesti onnistuneita kappaleita, ja toisin kuin toisella vanhalla suosikillani (kts. sijan 10 The National) kokonaisuus on hallittu ja napakka 43-minuuttinen. Aika näyttää, mitä Wilcon kanssa seuraavaksi tapahtuu, mutta nyt olo on kuin vanhan hyvän ystävän seurassa. Asiat kääntyvät parempaan suuntaan, uskoni siihen että Jeff Tweedy pelastaa maailman on palautumassa.
https://youtu.be/e1xc9SnLixE?si=uBSm7YI77iYWyYM2
-2- Slowdive: everything is alive
Kaikilla listoilla pitää olla yksi levy unista syntsapoppia, mutta vain yksi. Tällä kertaa sen taustalla ovat pitkän linjan kenkiinsätuijottajat. Kun harvakseltaan julkaisevan Slowdiven uutuus ilmestyi syyskuussa, olin valmis ensimmäisen viikon kuuntelun jälkeen pujottamaan vuosilevylistan mitaleita kaulaan. Ensin löytyi populaarimusiikin historian ihanin kappale ”shanty”, sitten toinen ”alife”, kolmas ”kisses” ja vähän myöhemmin vielä neljäs ”the slab”.
Sitten iski jonkinlainen taantuminen. Alkuhuuma meni, arki koitti ja populaarimusiikin historia jatkoi toisaalla maailman ihanimpien kappaleiden syöttämistä. Levy jäi vähän taustalle, ehkä hieman tasapaksuksi kokonaisuudeksi.
Silti neljä erinomaista kappaletta yhdellä levyllä on nykyaikana enemmän kuin riittävästi, eikä niissä muissakaan mitään vikaa ole. Tämä kaunis ja unelias heleys ottaa paikkansa, kun maailma tuntuu liian ilkeältä ja muu kuuntelemani musiikki liian rumalta.
https://youtu.be/MhQht-YK8rw?si=RZ2T7XquBQuzwf4G
-1- Arppa: Valeria
Luulin, että kaikki koskettavat biisit on jo tallennettuina ikivanhoilla soittolistoillani. Luulin, että minua ei enää liikuta uusi musiikki. Sitten Arppa lauloi ”Luulin että” ja minä kyynelehdin ysiratikassa. Kappale meni suoraan henkilökohtaisen musiikkihistoriani pienten suurten laulujen lippaaseen. Siellä ovat Morrisseyn King Leer, Nitsin The Wind-Up Bird ja monet muut.
Arpan edellinen Kinovalon alla (2021) oli paikoin erinomainen, mutta en täysin syttynyt sille enkä luonnosmaiselle esikoislevylle vuotta aiemmin. Aluksi Valeria tuntui kokoelmalta hyviä ja erittäin hyviä kappaleita, mutta pian se kasvoi kokoaan suuremmaksi. Ote on edellisiä levyjä minimalistisempi, horjuvampi ja hauraampi, ja sen myötä kuulijalle jää enemmän tilaa. Melankolia on koko ajan taustalla, surumielisyys läsnä. Silti Valeria saa katsomaan ympärille empaattisin silmin, hymy kasvoilla. Arppa ei tarjoile tunteita valmiiksi paketoituina, vaan antaa tulkita.
Valeria on tämän vuosilistani ylivoimaisesti paras levy ja se sisältää yhden kaikkien aikojen kauneimmista kertosäkeistä. Tapahtumista ysiratikassa on yli puoli vuotta, mutta vielä toissa viikolla en pystynyt kuuntelemaan Luulin että -biisiä ilman, että oli pakko lähteä rantaan kävelemään.
”Enhän mä tiennyt, että muutkin voi tuntea tällaista
Mut nyt huomaan kaikki nuo tähdet taivaalla
Ja nehän muistuttaa toisiansa”
https://youtu.be/Up9dPYiC8LA?si=AU-zJDK8OzGSftE-
Kommentit
Lähetä kommentti