J.P. Roos oli sosiaalipolitiikan professorini. Tai no – vaikka mieli tekisi, en voi väittää ihan niin. Roos oli ansioitunut sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa, ja samaan aikaan, 1990-luvun jälkipuoliskolla myös minä harhailin laitoksen käytävillä. Olen lukenut ja kuunnellut Roosia, ja löytyypä internetin alkuhämäristä arvon professorin minulle antama kiitettävä tenttiarvosanakin.
Katson kuitenkin, että J.P. Roosin vaikutus omaan elämääni on ollut akateemisuutta suurempi toisaalla. Valmistuin lopulta ja vuonna 2002 työskentelin Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa. Minulla oli oma huone, henkilökohtainen tulostin, mielenkiintoinen työ, mutta myös runsaasti aikaa omien asioideni pohtimisille. Yksi niistä oli juoksuharrastus, jonka katson alkaneen talven 2001-02 aikana, ja joka siivitti minut seuraavina vuosina kohtuullisen hyvään harrastelijamaratonkuntoon.
Rikos lienee vanhentunut, joten myönnän, että noina vuosina käytin paljon veronmaksajien rahoittamaa työaikaa, tietokonetta ja tulostinpaperia juoksuharrastukseni kiihdyttämiseen. En voinut sille mitään, koska muutamaan vuoteen en juuri muuta ajatellutkaan. Imin tietoa, ja niinpä törmäsin J.P. Roosin kotisivuilta löytyneeseen Maratonmiehen elämään. Siihen aikaan netti ei vielä ollut pullollaan harjoitusohjelmia, joten löytö oli kullanarvoinen.
Tavoitin aikanani juoksemisen hurmion. Se tarkoitti, että viikon neljästä lenkistä yksi oli nautinnollinen, kaksi rutiininomaisia elämäntapaan kuuluvia ja yksi takkuisempi. Sillä rytmillä mentiin, ja tilastoihin kertyi kasa puolimaratoneja ja muutama kokonainenkin. Joistakin parhaista juoksukokemuksesta on edelleen voimakas muisti- ja tunnejälki. Voi, kuinka kaipaankaan yksityiskohtien hiomista, valmistautumisen loputonta pohtimista ja juoksemisesta terveellä tavalla kipeytyneitä jalkoja.
Aikaa on kulunut, juokseminen keskeytynyt välillä kokonaan, eikä uusi innostus ole roihahtanut. Toki suorituskykyni on jo iän kertymisen myötä pudonnut, eikä takavuosien kilometreihin ole paluuta, mutta olen kaivannut uutta potkua. Niinpä hain vintiltä vanhan Maratonmiehen elämä -printin. En ole kovin uskonnollinen, mutta se, että perheeni on tulostenivaskan kanteen aikanaan kirjoittanut ”isin raamattu”, kertonee kaiken homman vakavuudesta – ja koomisuudesta.
Roos on omistanut teoksen ystävälleen, joka menehtyi liian varhain. Hän kuvaa, kuinka ystävä kohtasi hiihtäessä kuoleman, ja silminnäkijät kertoivat, kuinka tämä oli vain pudonnut ladulta täydessä vauhdissa ja kuinka vainajan kasvoilla oli rauhallinen ja tyyni ilme. Tämä kuvaus, tämä kuolema teki minuun vaikutuksen. Olen usein ajatellut, että paras tapa lähteä olisi juosta täysillä Paloheinän vitosen pururadan tiukin mäki ylös ja jäädä siihen lepoon. Aivan kuten Roosin ystävänkään aika ei olisi ollut tuolloin vielä, en minäkään halua, että noutaja on jo tulossa hakemaan. Ja kun en nykyään juuri enää juokse, enkä varsinkaan Paloheinän rankalla pururadalla, tuollainen kuolema on kohdallani jokseenkin mahdoton.
Siispä, sanoista tekoihin, Maratonmiehen elämä uusintalukuun.
Nykyään välitän vähät vauhtileikittelyistä, intervalliharjoitteista ja maksimisykkeistä. Etenen kuin junnaava vanha diesel, mutta uskon kuitenkin mainittuihin. Olen uskonut aiemminkin, sillä osaan niitä käsittelevät luvut 20 vuoden jälkeen lähes ulkoa. Sen sijaan Roosin teksti varusteista ja elektroniikasta walkmaneineen ja pulssimittareineen tuntuu nykyajasta katsoen etäiseltä. Hölkkätapahtumia hän vinkkaa etsimään paikallislehtien tapahtuu-palstoilta.
Maratonmiehen elämä on kirjoitettu ennen 2000-luvun alkupuolen suoranaisen juoksubuumin nousua. 20 vuotta ensilukemisen jälkeen se on paitsi katsaus omaan henkilöhistoriaani, myös tuulahdus 1970–90-lukujen hölkkäkulttuurista. En tietoisesti käytä klisettä ”virkistävä tuulahdus”, koska valitettavasti tuulahdus on vuonna 2022 luettuna myös tunkkainen. Roos kirjoitti ja minä luin tietoa imien ja vaikutteita ahmien villa-asuista, mustikkasopasta ja syksyisistä kansanhölkkätapahtumista. Ehkä Maratonmiehen elämän mennyt maailma ilmenee myös siinä, että krapulassa juoksemiselle on omistettu oma lukunsa.
Mutta se tunkkainen tuulahdus, se on nykytermein myös toksinen. Kuten todettua, en tunne J.P. Roosia henkilökohtaisesti, mutta minulla ei ole mitään syytä epäillä hänen edustavan sovinistista arvomaailmaa. Maratonmiehen elämä näyttäytyykin aikansa kulttuurituotteena, ja vaikka itsekin sanoudun jyrkästi irti sukupuolia esineellistävistä mielipiteistä, ei mielikuvissani ole minkäänlaista muistijälkeä, että olisin tällaisiin asioihin kiinnittänyt huomiota vuonna 2002, kun teos oli lähes elämänlankani.
Nyt sen havaitseminen hätkähdyttää, sillä Roos kirjoittaa varsin suorasukaisesti kanssajuoksijoiden ulkomuodoista ja ruumiinrakenteista usein varsin vahvoihin sukupuolistereotypioihin tukeutuen. En muista, että minua olisi 20 vuotta sitten liiemmin häirinnyt Roosin kuvaus edellä juoksevan muodokkaan takapuolen siivittävästä vaikutuksesta omaan suoritukseensa. Mutta nyt se häiritsee. Teki mieli jättää lukeminen kesken tai ainakin luopua ajatuksesta kirjoittaa tämä blogiteksti.
Ajat muuttuvat, lonkkaani vihloo ja aineenvaihduntani on hidastunut. Juoksen, mutta pidän tahdin rauhallisena ja katson rauhallisesti mihin se johtaa. Toivon saavuttavani taas tilan, jossa pitkät lenkit kuuluvat sunnuntaiaamuihini – niin pitkät, että kotiin palattuani joudun miettimään, missä oikein tuli käytyä. En aio enää laskea kilometrejä, enkä kertoa täällä tai missään muuallakaan, paljonko olen juossut. Vien Maratonmiehen elämän takaisin vintille, muistojen laatikkoon.
J.P. Roos: Maratonmiehen elämä (1993).
Tämä blogiteksti perustuu 1995 julkaistuun Maratonmiehen elämän toiseen painokseen, jonka olen tulostanut Roosin kotisivuilta 27.3.2002.
Kolmas uudistettu painos vuodelta 2010 löytyy osoitteesta https://helda.helsinki.fi/handle/10138/15714
Kommentit
Lähetä kommentti