Siirry pääsisältöön

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta (2014 Markkinointiviestintä Kärki, 209 s).

”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”


On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.

”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.

”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”

Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.

Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.

”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”

Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.


Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.

”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”

Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä

”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”

Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.

Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.

Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.

Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.

”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…