Siirry pääsisältöön

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta (2014 Markkinointiviestintä Kärki, 209 s).

”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”


On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.

”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.

”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”

Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.

Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.

”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”

Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.


Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.

”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”

Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä

”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”

Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.

Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.

Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.

Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.

”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…