Siirry pääsisältöön

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki

Harri Kumpulainen: Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta (2014 Markkinointiviestintä Kärki, 209 s).

”Ne kaverit, jotka ovat lähteneet Ponnareista porvariseuroihin ovat joutuneet rikoksen tielle. Niistä on tullut varkaita ja roistoja.”


On totta, ettei Suomessa ole kymmenien tuhansien ihmisten fanikatsomoita eivätkä jalkapallo-ottelut yleensä näy katukuvassa millään tavoin. Sarjapeleistä ei kirjoiteta ennen tai jälkeen ottelun sivukaupalla lehtijuttuja, eikä maajoukkueemmekaan ole kovin hyvä. Suomessa on silti jalkapallokulttuuria. Ellet usko tai ole huomannut, lue tämä kirja. Se kertoo helsinkiläisen jalkapallon tarinan 1870-luvun yleisötapahtumien näytösluonteisesta ohjelmanumerosta nykypäivän futsaliin.

”Kaisaniemen pallokenttä, kesäkuu 07”, tapaamme hoilata kesäisin Töölön jalkapallostadionin Klubipäädyssä, ja Harri Kumpulaisen teos antaa ääneeni lisää kaikua. Todellisuudessa Kaisaniemen kentällä pelattiin Suomen ensimmäinen jalkapalloturnaus jo syksyllä 1906. Joukosta puuttui fanittamani HJK, joka odotti tuolloin vielä perustamistaan.

”Yhteiskunnallinen luokka- ja kielijako näkyi myös helsinkiläisessä jalkapallossa: HIFK edusti ruotsinkielistä keskiluokkaa, KIF ruotsinkielistä työväenluokkaa, HJK suomenkielistä keskiluokkaa, HPS lähinnä suomenkielistä työväenluokkaa, ja TUL:n seurat, kuten Ponnistus, Kullervo ja Jyry, selkeästi työväenluokkaa.”

Itse aloin pelata 1970-luvun lopulla HPS:ssa. En alle 10-vuotiaana tietenkään mitään ymmärtänyt, mutta uskallan väittää, että nämä luokkajaon kysymykset alkoivat olla jo menneisyyden kaikuja. Menin HPS:aan, koska serkkuni pelasi siellä ja treenit olivat kätevästi Paloheinän kentällä. Se, että HPS oli ollut joskus vallilalainen joukkue, oli historiaan jäänyt yksityiskohta.

Monipuolinen tilastollisen kehityksen kuvaaminen ei ole Jalkapallopääkaupungissa kovin luettavassa muodossa. Silti Helsingin väestöllinen ja sosiaalinen muutos on kiinnostava myös jalkapallon näkökulmasta. Stadin fudis on muuttunut yhteiskunnan mukana.

”Asukkaiden ja lapsiperheiden määrä on vähentynyt kantakaupungin alueella etenkin 1950- ja 1960-luvuilta eteenpäin, minkä seurauksena alueen seurojen on ollut aikaisempaa vaikeampaa koota joukkueita perinteisiltä kotiseuduiltaan.”

Perinteiset joukkueiden alueet Krunikassa, Kalliossa, Töölössä, Vallilassa ja niin edelleen ovat jakautuneet pitkin kasvaneen Helsingin alueita. Osa vanhoista seuroista on siirtynyt pois kantakaupungista. Toisaalta uusia joukkueita on perustettu uusiin kaupunginosiin.


Suomalainen jalkapallo ja monet helsinkiläiset seurat ovat sinnitelleet vuosikymmenien läpi huolimatta niistä paineista, joita muiden joukkuelajien ylivalta ja lisääntyneet taloudelliset vaatimukset ovat aiheuttaneet. Nykyään lähinnä kauhistuttaa, mitä karhunpalveluksia historia onkaan jalkapallolle tehnyt.

”Helsingissäkin pelattiin voimistelutunneilla ahkerasti pesäpalloa vuosisadan alkupuolella ja useimmat opettajat suhtautuivat jalkapalloon nihkeästi. Välitunneilla oppilaat kyllä juoksivat innokkaasti jalkapallon perässä, mutta ennakkoluulot lajin vaarallisuudesta olivat opettajatasolla suuret ja Tahko Pihkalaa, pesäpalloilun isää ja jalkapallon vähättelijää, kuunneltiin lähes hartaudellisen vakavamielisesti.”

Pesäpallosta ei kuitenkaan muodostunut uhkaa jalkapallolle kuin paikallisesti, mutta jääkiekon suosioon jalkapallo ei ole kyennyt vastaamaan. Näin siitä huolimatta, että Kumpulaisen mukaan vielä 1990-luvun alussa HJK, HIFK ja Jokerit vetivät samansuuruisia yleisömääriä

”Merkittävä tekijä jääkiekon yleisösuosion taustalla oli olosuhteiden kehittyminen, sillä Töölön pallokentän kupeeseen, Nordenskiöldinkadun varrelle valmistui jäähalli vuonna 1966. Kiivasluontoista jääkiekkoa pystyi seuraamaan sisätilassa ilman pelkoa vesi- ja lumisateista tai tuivertavasta tuulenviimasta.”

Oma suhtautumiseni suomalaiseen jalkapalloon on kaksijakoinen. Mielestäni siinä on elementtejä, jotka ovat ehdottomasti mainettaan parempia, ja ajoittain päästään hyvälle eurooppalaiselle tasolle. Ei jalkapallo ja sen seuraaminen niin hohdokasta ole aina muuallakaan. Samaan aikaan Suomi-fudiksessa on jotakin hellyttävän kotikutoista.

Talin nyttemmin jo purettu hiekkapohjainen ja alimittainen ylipainekuplahalli parakkipukukoppeineen toimii ilmiön symbolina. Samalla kun se antoi helsinkiläisseuroille ”huomattavan edun talviharjoitteluun” edistäen samalla koko kotimaisen fudiksen tasonnousua, edustaa se omissa mielikuvissani lähinnä kolkkoa, kylmää ja kaikuisaa treenipaikkaa, jonne perjantai-iltapäivisin matkattiin 54:n bussilla Pakilan Tebarin pysäkiltä.

Jalkapallopääkaupunki perustuu kirjoittajan pro gradu –tutkielmaan. Ehkä siksi siinä on niin paljon taustoittavaa tilastoaineistoa. Helsinkiläisen jalkapallon historiaa ja suhdetta kaupungin muuhun kehitykseen on selvästi yritetty avata myös sellaisille lukijoille, joita laji ei kiinnosta. Siksi kirjan lukeminen tuntuu paikoin hiukan kiusalliselta ja teksti jopa naiivilta. Toisaalta stadin fudiksen piirit ovat pienet ja esimerkiksi kirjoittajan ilmeinen henkilökohtainen suhde Pajamäen Pallo-Veikkoihin tulee esille hieman liian monena sisäpiirin kuittina.

Lukijana nielen nämä pienet harmit helposti, koska Harri Kumpulainen on koonnut arvokkaan paketin paikallista jalkapallohistoriaa, saanut talteen monta lähiöiden fudislegendaa. On suurenmoista, että kirja on kirjoitettu ja niin tehdessään Kumpulainen on tavoittanut monia hyvin oleellisia asioita.

”FinnPa katosi jalkapallokartalta, koska sen johto ei huomioinut perusasioita, eli seuran identiteettiä ja pelillisiä tekijöitä, ja kyllästyi koko touhuun ensimmäisten vastoinkäymisten edessä seuran pudottua Veikkausliigasta. Liiketoiminta ei tukahduta jalkapalloa, mutta joskus se voi häivyttää jalkapallosta jotain sellaista, mitä ei voi ostaa ja myydä: intohimoa, omistautumista, uskollisuutta, identiteettiä, rakkautta.”



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…