Siirry pääsisältöön

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta (1985 WSOY, suom. 2012 Kaijamari Sivill, 396 s).


Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.

Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.

”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”

Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.

”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”

Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.

”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”

Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.

”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”

On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…