Siirry pääsisältöön

Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta (1985 WSOY, suom. 2012 Kaijamari Sivill, 396 s).


Cormac McCarthyn romaani sijoittuu Amerikan ja Meksikon rajaseuduille vuosien 1849 ja 1878 välille. Sen taustalla on tositarina niin kutsutusta Glantonin jengistä. He ovat sekalainen sakki rujoja miehiä, sotien peruilta ja armeijan hylkiöistä kasautunut rosvojoukko. Ryhmä operoi intiaaniheimojen, amerikkalaisten ja meksikolaisten taistelutantereilla. Heidän ainoa intressinsä ovat villien päänahat, joista maksetaan hyvä hinta.

Tarinassa on paljon henkilöitä, mutta kaksi keskushahmoa. Poika, tarinan alussa 14 vuotta, on lähtöisin julmista oloista. Hän jää tuntemattomaksi, en ole varma oliko hänellä tarinassa edes nimeä. Hän on olemassa vain omiensa ja muiden tekojen kautta, ja useimmiten toiminta on väkivaltaa. Toinen on tuomari, joka edustaa pahuuden arkkityyppiä. Tuomarilla on terävä äly, hänen ulkomuotonsa on epäinhimillinen, toiminta suurta julmuutta.

”Vasta nyt lapsi on riisuttu kaikesta siitä mitä hän on ollut. Hänen alkuperänsä käy etäiseksi kuin hänen matkansa määrä, eikä tämän maailman taipaleella enää tule vastaan niin hurjia ja julmia seutuja että niillä koeteltaisiin voiko luomistyön muovata ihmisen tahtoon tai onko hänen oma sydämensä toisenlaista savea.”

Veren ääriin kertoo rajattomasta pahasta. Se laittaa miettimään, mitä mieltä on lukea väkivallasta viihteen ja tarinallisuuden elementtinä. Kirjan henkilöt ovat rujoja ja arvaamattomia hahmoja, groteskeja epähenkilöitä. Tapahtumat etenevät hitaasti ja kuin vääjäämättä sisältäen silti nopeita käänteitä ja armotonta väkivaltaa. Kohtaukset päättyvät usein kuin vaivihkaa verenvuodatukseen.

”He jatkoivat juomista ja tuuli puhalsi kaduilla ja tähdet jotka olivat olleet pään päällä painuivat matalalle länteen ja nämä nuoret miehet joutuivat selkkauksiin muiden kanssa ja lausuttiin sanoja joita ei enää saanut oikaistua ja aamun koitteessa poika ja alikorpraali polvistuivat sen Missourin pojan viereen jonka nimi oli ollut Earl ja puhuttelivat häntä nimellä mutta hän ei vastannut enää. Hän makasi kyljellään sisäpihan pölyisessä maassa. Miehet olivat lähteneet, huorat olivat lähteneet. Joku vanha ukko lakaisi kapakan maalattiaa. Poika makasi kallo murskana verilammikossa, kukaan ei tiennyt kenen syystä.”

Mitä tahansa voi tapahtua eikä mikään ole pyhää. Veriset näytökset tapahtuvat usein rapistuneissa kirkoissa - ihmisyyden rauniolla. Kävi seurueen jäsenille matkalla mitä tahansa, McCarthy ei sille faktojen toteamisen jälkeen uhraa riviäkään, vaan matka jatkuu. Edessä ovat autiomaa, luonnonvoimat, viholliset ja loputon kulkeminen. Ihmisten tunteet, ajatukset ja elämänkatsomus tulevat esille vain paikoittain ja hyvin hienovaraisesti.

”Sinä yönä Glanton tuijotteli hiipuvaan tuleen kauan. Joka puolella hänen ympärillään miehet nukkuivat mutta paljon oli muuttunut. Niin moni heistä oli tapettu. Hän katseli tulta ja jos siinä näkyi ennusmerkkejä, se oli hänelle samantekevää. Hän oli elävä näkemään läntisen meren ja hänelle oli aivan sama mitä tuleman piti sillä hän oli kaikkina aikoinaan kokonainen.”

Cormac McCarthyn teksti ja Kaijamari Sivillin suomennos ovat persoonallisen hyviä. Peruskerrontaan sekoittuvat naiivi suomalaisten murteiden sävyttämä puheenparsi sekä espanjankieliset termit, jotka on käännetty loppuliitteessä. Tämä epäilytti aluksi, ja epäilyttää taas tässä kirjoitettuna, mutta ratkaisut toimivat erinomaisesti. Kielellisen nerokkuuden kruunaavat hiljentävän upeat kuvaukset esimerkiksi näkymästä pöytävuoren huipulta autiomaan jokaiseen ilmansuuntaan tai apassilauman villistä hyökkäyksestä.

”Qué pasa aqui?
Glanton katsoi sotilaita vailla mielenkiintoa.
Nada, Speyer sanoi. Todo va bien.
Bien? Kersantti katseli kuolleita lintuja, vuohta.
Nainen tuli taas ovelle.
Está bien. Holden sanoi. Negocios del Gobernador.”

On vaikea saada kiinni, mikä kirjasta tekee näin tavattoman hyvän, poikkeuksellisen lukukokemuksen. Kansitekstin arvostelulainauksen mukaan romaani jättää jäljen sieluun, mutta minulla Veren ääriin jää jonnekin sielun, sydämen ja sisuskalujen väliin.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…