Siirry pääsisältöön

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi

Jose Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (1984 Tammi, suom. 2012 Sanna Pernu, 539 s).


Myönnän, etten tiedä Fernando Pessoan runoudesta yhtään mitään, sekä sen, että omat rajani lukuharrastajana tulivat vastaan tämän erittäin kunnianhimoisen romaanin äärellä. Portugalilainen runoilija Fernando Pessoa kuoli vuonna 1935. Pessoa tuli tunnetuksi lukuisten alter egojen käyttämisestä. Yksi hänen käytetyimmistä taiteilijapersoonistaan oli nimeltään Ricardo Reis.

Jose Saramagon vuonna 1984 kirjoittaman romaanin päähenkilö on Ricardo Reis. Hän saapuu valtamerilaiva Highland Brigaden matkassa sateen piiskaamaan Lissaboniin vuonna 1935. Ricardo Reis on Portosta kotoisin oleva 48-vuotias lääkäri, joka on lähtenyt Portugalista 16 vuotta aiemmin maanpakoon, asunut Rio de Janeirossa ja palaa nyt kotimaahansa.

Ensi toimekseen itsekin runoja kirjoittava Reis käy ihailemansa Pessoan haudalla. Runoilija ilmestyy myöhemmin henkiolentona Reisin hotellille tämän keskustelukumppaniksi, ja miehet ystävystyvät. He puhuvat kirjallisuudesta, maailmasta, yksinäisyydestä. Ricardo Reisin elämään Lissabonissa, hänen viimeiseen vuoteensa, liittyvät kiinteästi myös naiset Lidia ja Marcenda, jotka hekin ovat todellisuudessa Fernando Pessoan runojen henkilöitä.

”Ricardo Reis laskeutuu katua verkalleen käyttäen sateenvarjoa kävelykeppinä, jonka kärki iskeytyy katukiveykseen aina yhtaikaa kepinpuoleisen jalan kanssa, kepistä lähtevä ääni on terävä, tarkka, kuuluva muttei kuitenkaan kaikuva, ääni on tietyllä tapaa vetinen, ellei nyt sitten ole täysin järjetöntä kutsua ääntä vetiseksi, siltä se kuitenkin kuulostaa, kun sateenvarjon rautainen kärki osuu kalkkikiviin, näissä lapsellisissa mietteissä Ricardo Reis kulkee eteenpäin (…)”

Jose Saramago kirjoittaa ihmisen ajatuksenlennon tajunnanvirtamaista kuvausta, mikä on hänelle ominaista. Teos ei kuitenkaan ole kielellisesti haastavinta tai kiehtovinta Saramagoa. Henkilöillä on tarinassa nimet ja kirjan lauseet pysyvät pääsääntöisesti kohtuun mitassa.

Ricardo Reisin viimeistä vuotta pidetään ilmeisesti yhtenä Saramagon mestariteoksista. Itse olen vähän eri mieltä. Tuntuu kuin Saramagon tyyli ja kieli olisivat vuonna 1984 olleet vielä kehittymässä. Esimerkiksi dialogi ei ole niin persoonallisesti ja häikäisevän taidokkaasti kerronnan sisällä kuin miehen parhaina pitämissäni romaaneissa kymmenisen vuotta myöhemmin.

Saramago käyttää kaikkitietävää kertojaa, mutta ei kovin yksiselitteisesti. Kertoja tietää kaiken, mutta kertoessaan tarinaa hän samalla harrastaa metatason tarkkailua ja kommentointia. Jos minun pitäisi valita elementti, josta eniten pidän Saramagon tuotannossa, on se juuri tämän moniulotteisen lukukokemuksen rakentaminen. Hän tavallaan luo kolmikärkisen suhteen itsensä, henkilöidensä ja lukijan välille. Saramago käyttää paljon monikon ensimmäistä persoonaa.

”Häntä seuraa kantaja, jonka ulkoista olemusta ei parane ryhtyä selostamaan yksityiskohtaisesti, koska joutuisimme muuten jatkamaan hänen tarkasteluaan loputtomiin estääksemme täydellisen sekaannuksen sen ihmisen mielessä, jonka tulisi erottaa heidät toisistaan, jos sellaista nyt sitten vaadittaisiin, nimittäin tästä miehestä meidän pitäisi sanoa, että hän on luiseva, harmaatukkainen ja tummaihoinen ja sileäleukainen, niin kuin jo todettiin edellisestä miehestä, ja kuitenkin he ovat aivan erilaisia, matkamies ja kantaja.”

Euroopassa kuohuu 1930-luvulla. Moni Jose Saramagon kirja käy myös historian oppitunnista. Tällä kertaa maailmaa tarkkaillaan maailmansotaa edeltävän ajan portugalilaisesta näkökulmasta. Joskus hairahdun luulemaan tietäväni jotakin historiasta vain havahtuakseni, että hyvin lähellä, vain pienen Euroopan toisella laidalla, on vanhoja sivistysvaltioita, joiden lähihistorian tuntemus on perin hataralla pohjalla. Mussolini, joo. Espanjassa oli se diktatuuri, ai Portugalissakin oli? Kansallisesti Ricardo Reisin viimeinen vuosi on varmasti eheyttävä tarina; Portugalin siirtomaavallan, siirtolaisuuden ja diktatuurin dramaattinenkin tulkinta.

”Me portugalilaiset vähät välitämme isänmaasta tai maailmasta, meille tärkeintä on löytää paikka jossa saa syödäkseen ja kerätyksi hieman rahaa säästöön, olkoon se sitten Brasilia, johon muutti maaliskuussa kuusisataakuusi portugalilaista, tai Argentiina, jossa on jo yli kuusikymmentäviisi meikäläistä, kaikkiin muihin maihin muutti vain kaksi ihmistä, esimerkiksi Ranskaan ei lähtenyt kukaan, se maa ei sovi rahvaanomaisille portugalilaisille, siellä on toisenlainen sivistys.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…