Siirry pääsisältöön

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri ((1989) 2015 Tammi, 393 s, suom. Antero Tiittula).

”Raimundo Benvindo Silvan motiivit, jotka jossain elämänvaiheessa liittyivät kaunaiseen turhautumiseen, ovat nykyään pelkästään esteettisiä, sillä kahden gerundin lähekkäisyys ei miellytä häntä äänteellisesti, ja lisäksi on eettisiä ja ontologisia syitä, nimittäin hänen koruttoman näkemyksensä mukaan olisi mustaakin mustempaa ironiaa uskotella, että joku olisi todella tervetullut tähän maailmaan, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jotkut näyttäisivät asettuneen siihen mukavastikin.”


Säännöllinen lukuharrastukseni alkoi verrattain myöhään aikuisiällä, opiskelujen loppuvaiheessa. Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun aloin ahmia kirjoja. José Saramagon Kertomus sokeudesta (1995) teki heti silloin lähtemättömän vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla hyvin korkealla.

Lähes koko Saramagon tuotanto tuli sittemmin luettua, ja oli sääli, kun miehen poismenon 2010 lähestyessä myös kynä kävi tylsymään. Kun Lissabonin piirityksen kirjuri ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa, en enää innostunut. Erehdyin luulemaan sitä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisukuntoon saatetuksi mahdollisesti keskeneräiseksi tarinaksi. Yllätys oli iloinen huomatessani, että alkuperäisteos olikin julkaistu 1989, miehen kultakaudella.

Lissabonin piirityksen kirjurin taustalla on historiallinen tapahtuma. Kaupunki oli vuoteen 1147 saakka arabien hallussa. Kristinusko oli alkanut levitä Etelä-Eurooppaan ja uskonsodan myötä valta vaihtui Lissabonissakin.

Mutta miten kaikki tapahtui, siitä ovat aiheesta kirjan kirjoittanut historioitsija ja teoksen oikolukija eri mieltä. Oikoluettavana on historioitsijan kirja vuoden 1147 tapahtumista Lissabonissa, uskonsodasta ja Portugalin valtion synnystä. Oikolukija kärsii ja kipuilee historioitsijan virheiden ja oman roolinsa kanssa, korjatako vai ei, muuttaako historian kulkua. Oikolukija ja historioitsija lähestyvät samaa, omanaan pitämäänsä, tekstiä niin eri tavoin.

”Jo kaksi minuuttia Raimundo Silva on tuijottanut poissaolevan tiiviisti sivua johon on merkitty nämä vankkumattomat historialliset tosiasiat, ei siksi että hän epäilisi siihen kätkeytyvän jonkin viimeisen virheen, kavalan painovirheen joka olisi keplotellut piiloon tuskallisen virkerakenteen poimuihin ja härnäisi häntä nyt suojassa hänen väsyneeltä katseeltaan ja käyttäen hyväkseen kokonaisvaltaista uupumusta joka vainoaa ja turruttaa häntä.”

José Saramago ei juuri tauota tai anna lukijalleen valmista rakennetta. Romaanin luvuilla ja osilla ei ole numeroita, otsikoista puhumattakaan. Pieni väli silloin tällöin ja taas mennään. Lissabonin piirityksen kirjurissa sentään paikoilla ja henkilöillä on nimet. Pisteitä kirjailija käyttää harvakseltaan, pilkkuja enemmän, mutta siitä huolimatta isoja alkukirjaimia käytetään kuin kirja koostuisi lyhyemmistä virkkeistä. Saattaa kuulostaa tarpeettomalta kikkailulta, kun minä asiaa tässä esittelen. Kyseessä on kuitenkin omintakeinen ja tinkimätön tyyli, kuin tavaramerkki.

Aina ei tietenkään ole ihan helppoa olla Saramagon ystävä. Tarkkana pitää olla ja sivuja saattaa mennä helposti ohi, nytkin oli palattava välillä takaisin. Parikymmentä sivua Saramagon tekstiä on minulle hyvä kerta-annos. Hänen lukemisensa on kuitenkin lumoavaa ja hyvin palkitsevaa.

José Saramago kertoo tarinaansa, vie sitä välillä vauhdikkaastikin eteenpäin, toisinaan pysähtyy yksityiskohtaan pitkäksi toviksi. Hänen kirjoissaan on aina mukana myös metataso. Hän auttaa lukijaansa, keskustelee tämän kanssa meneillään olevasta lukukokemuksesta, luovii tarinassa eteenpäin. Saramago kommentoi kirjansa tapahtumia ja ihmettelee henkilöidensä toimintaa ja käyttäytymistä. José Saramago onnistuu luomaan luottamuksellisen suhteen juuri minuun.

”Oikolukijalla on nimi, hän on Raimundo. Oli jo aikakin saada tietää, kuka on se henkilö, josta olemme niin epähienosti puhuneet---”


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…