Siirry pääsisältöön

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri ((1989) 2015 Tammi, 393 s, suom. Antero Tiittula).

”Raimundo Benvindo Silvan motiivit, jotka jossain elämänvaiheessa liittyivät kaunaiseen turhautumiseen, ovat nykyään pelkästään esteettisiä, sillä kahden gerundin lähekkäisyys ei miellytä häntä äänteellisesti, ja lisäksi on eettisiä ja ontologisia syitä, nimittäin hänen koruttoman näkemyksensä mukaan olisi mustaakin mustempaa ironiaa uskotella, että joku olisi todella tervetullut tähän maailmaan, mikä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että jotkut näyttäisivät asettuneen siihen mukavastikin.”


Säännöllinen lukuharrastukseni alkoi verrattain myöhään aikuisiällä, opiskelujen loppuvaiheessa. Siitä on parisenkymmentä vuotta, kun aloin ahmia kirjoja. José Saramagon Kertomus sokeudesta (1995) teki heti silloin lähtemättömän vaikutuksen ja on edelleen kaikkien aikojen parhaiden kirjojen listalla hyvin korkealla.

Lähes koko Saramagon tuotanto tuli sittemmin luettua, ja oli sääli, kun miehen poismenon 2010 lähestyessä myös kynä kävi tylsymään. Kun Lissabonin piirityksen kirjuri ilmestyi viime vuonna Tammen Keltaisessa kirjastossa, en enää innostunut. Erehdyin luulemaan sitä kirjailijan kuoleman jälkeen julkaisukuntoon saatetuksi mahdollisesti keskeneräiseksi tarinaksi. Yllätys oli iloinen huomatessani, että alkuperäisteos olikin julkaistu 1989, miehen kultakaudella.

Lissabonin piirityksen kirjurin taustalla on historiallinen tapahtuma. Kaupunki oli vuoteen 1147 saakka arabien hallussa. Kristinusko oli alkanut levitä Etelä-Eurooppaan ja uskonsodan myötä valta vaihtui Lissabonissakin.

Mutta miten kaikki tapahtui, siitä ovat aiheesta kirjan kirjoittanut historioitsija ja teoksen oikolukija eri mieltä. Oikoluettavana on historioitsijan kirja vuoden 1147 tapahtumista Lissabonissa, uskonsodasta ja Portugalin valtion synnystä. Oikolukija kärsii ja kipuilee historioitsijan virheiden ja oman roolinsa kanssa, korjatako vai ei, muuttaako historian kulkua. Oikolukija ja historioitsija lähestyvät samaa, omanaan pitämäänsä, tekstiä niin eri tavoin.

”Jo kaksi minuuttia Raimundo Silva on tuijottanut poissaolevan tiiviisti sivua johon on merkitty nämä vankkumattomat historialliset tosiasiat, ei siksi että hän epäilisi siihen kätkeytyvän jonkin viimeisen virheen, kavalan painovirheen joka olisi keplotellut piiloon tuskallisen virkerakenteen poimuihin ja härnäisi häntä nyt suojassa hänen väsyneeltä katseeltaan ja käyttäen hyväkseen kokonaisvaltaista uupumusta joka vainoaa ja turruttaa häntä.”

José Saramago ei juuri tauota tai anna lukijalleen valmista rakennetta. Romaanin luvuilla ja osilla ei ole numeroita, otsikoista puhumattakaan. Pieni väli silloin tällöin ja taas mennään. Lissabonin piirityksen kirjurissa sentään paikoilla ja henkilöillä on nimet. Pisteitä kirjailija käyttää harvakseltaan, pilkkuja enemmän, mutta siitä huolimatta isoja alkukirjaimia käytetään kuin kirja koostuisi lyhyemmistä virkkeistä. Saattaa kuulostaa tarpeettomalta kikkailulta, kun minä asiaa tässä esittelen. Kyseessä on kuitenkin omintakeinen ja tinkimätön tyyli, kuin tavaramerkki.

Aina ei tietenkään ole ihan helppoa olla Saramagon ystävä. Tarkkana pitää olla ja sivuja saattaa mennä helposti ohi, nytkin oli palattava välillä takaisin. Parikymmentä sivua Saramagon tekstiä on minulle hyvä kerta-annos. Hänen lukemisensa on kuitenkin lumoavaa ja hyvin palkitsevaa.

José Saramago kertoo tarinaansa, vie sitä välillä vauhdikkaastikin eteenpäin, toisinaan pysähtyy yksityiskohtaan pitkäksi toviksi. Hänen kirjoissaan on aina mukana myös metataso. Hän auttaa lukijaansa, keskustelee tämän kanssa meneillään olevasta lukukokemuksesta, luovii tarinassa eteenpäin. Saramago kommentoi kirjansa tapahtumia ja ihmettelee henkilöidensä toimintaa ja käyttäytymistä. José Saramago onnistuu luomaan luottamuksellisen suhteen juuri minuun.

”Oikolukijalla on nimi, hän on Raimundo. Oli jo aikakin saada tietää, kuka on se henkilö, josta olemme niin epähienosti puhuneet---”


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…