Siirry pääsisältöön

Maaliskuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat 

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016 WSOY, 364 s). Väistämätön vertailu Neljäntienristeykseen tuntuu epäreilulta. Se oli kaksi vuotta sitten niin lähellä täysosumaa, ja yksi huhtikuinen viikonloppu meni silloin muissa maailmoissa. Ihan samaan ei Lopotti nyt päässyt. Lopotista on kirjoitettu niin paljon, että jätän tässä kuvaamatta kirjan sisältöä. Nämä kaksi kirjaa kannattaa lukea, koska Tommi Kinnunen kirjoittaa poikkeuksellisen hienoa tekstiä.

Heidi Köngäs: Hertta

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri


Lukukokemuksina säilyvät

Rosa Liksom: Maa (2006 WSOY, 132 s). Rosa Liksomin lyhytproosa toimii, ja Maa koostuu lyhyistä 1-3 sivun tarinoista. Ne ovat hyviä, mutta koska väistämättä vertailen Maata erinomaiseen Väliaikaiseen, jää se hieman vaisummaksi. Tarinat ovat yksioikoisempia ja aika lohduttomia, koko kirja on harmaa. Hieman jäin kaipaamaan eri värejä.

Kalle Lähde: Happotesti (2015 Otava, 269 s). Aito ja verestävä kertomus siitä, kuinka alkoholi on ottamassa miehestä lopullisen vallan. Kaoottista, säälittävää, karmivaa, mutta myös erittäin hauskaa ja ironisessa itse-analyysissään osuvaa tekstiä. Älä lue Happotestiä, jos et kestä kuvausta viinan, oluen ja lääkkeiden runnoman suoliston toiminnasta. Lue Happotesti, jos olet joskus kuvitellut, että ryyppääminen ja rappio olisivat jotakin hauskaa ja romanttista.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003 Tammi, 846 s, suom. Kaijamari Sivill). Iso kirja, ja minulla monien lukemieni blogikirjoitusten myötä lähes valtavat odotukset. Linnuntietä kertoo 1960-luvulta alkavan perhetarinan. Se on murhamysteeri, yksilökokemus idän ja lännen kilpavarustelusta, ajankuva 1960-luvun perheestä ja yhteisöstä. Kaikki on kohdallaan, mutta oma kokemukseni jäi vajaaksi. Harmittaa.

Markku Pääskynen: Sielut (2015 Tammi, 254 s). Finlandia-ehdokkaana ollut yhden päivän romaani 1980-luvun Mikkelistä. Koululainen Maija katoaa, ja etsintöjen täyttämän päivän kulkua kerrotaan monen eri henkilön kantilta. Pääosissa ovat pojat Taito ja Ilari. Itse tarina oli kiinnostava, ja Pääskysen kieli on hyvää. Mutta kokonaisuuteen sisältyi niin paljon elementtejä, että minä en saanut niistä kaikista kiinni. Ne tuntuivat paikoin liian irrallisilta eivätkä nivoutuneet tarinaan.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Ritari, jota ei ollut olemassa (1959 Tammi, 127 s). Italo Calvino -projektini osa 4/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Samanhenkinen teos kuin Paroni puussa ja Halkaistu varakreivi, mutta niitä heppoisempi. Tarina ritarikunnasta on allegoria rakkaudesta, uskollisuudesta ja kunniasta sekä ilmeisesti myös julkaisuaikansa yhteiskunnasta. Ei auennut minulle, mutta projekti jatkuu.

Pekka Hiltunen: Varo minua (2015 WSOY, 447 s). Pekka Hiltunen kirjoittaa vetävää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan kolmas osa oli kuitenkin edellisiä (Vilpittömästi sinun ja Sysipimeää) tylsempi. Sarjan muodostavissa kirjoissa parasta on usein side, joka päähenkilöihin syntyy. Niin on käynyt näissäkin kirjoissa.

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava, 191 s). Pätkittäinen ja kaoottinen, ihan kuten varmasti sotakin, kuvaus muutamasta päivästä sisällissodan loppuvaiheista. Pidän Veijo Meren tavasta kirjoittaa, mutta en saanut tarinasta tai henkilöistä mitään otetta. Parasta tässä vuoden 2006 uusintapainoksessa olivat Juha Hurmeen jälkisanat.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…