Siirry pääsisältöön

Maaliskuussa 2016 luetut



Suosituksiksi nousevat 

Tommi Kinnunen: Lopotti (2016 WSOY, 364 s). Väistämätön vertailu Neljäntienristeykseen tuntuu epäreilulta. Se oli kaksi vuotta sitten niin lähellä täysosumaa, ja yksi huhtikuinen viikonloppu meni silloin muissa maailmoissa. Ihan samaan ei Lopotti nyt päässyt. Lopotista on kirjoitettu niin paljon, että jätän tässä kuvaamatta kirjan sisältöä. Nämä kaksi kirjaa kannattaa lukea, koska Tommi Kinnunen kirjoittaa poikkeuksellisen hienoa tekstiä.

Heidi Köngäs: Hertta

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri


Lukukokemuksina säilyvät

Rosa Liksom: Maa (2006 WSOY, 132 s). Rosa Liksomin lyhytproosa toimii, ja Maa koostuu lyhyistä 1-3 sivun tarinoista. Ne ovat hyviä, mutta koska väistämättä vertailen Maata erinomaiseen Väliaikaiseen, jää se hieman vaisummaksi. Tarinat ovat yksioikoisempia ja aika lohduttomia, koko kirja on harmaa. Hieman jäin kaipaamaan eri värejä.

Kalle Lähde: Happotesti (2015 Otava, 269 s). Aito ja verestävä kertomus siitä, kuinka alkoholi on ottamassa miehestä lopullisen vallan. Kaoottista, säälittävää, karmivaa, mutta myös erittäin hauskaa ja ironisessa itse-analyysissään osuvaa tekstiä. Älä lue Happotestiä, jos et kestä kuvausta viinan, oluen ja lääkkeiden runnoman suoliston toiminnasta. Lue Happotesti, jos olet joskus kuvitellut, että ryyppääminen ja rappio olisivat jotakin hauskaa ja romanttista.

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä (2003 Tammi, 846 s, suom. Kaijamari Sivill). Iso kirja, ja minulla monien lukemieni blogikirjoitusten myötä lähes valtavat odotukset. Linnuntietä kertoo 1960-luvulta alkavan perhetarinan. Se on murhamysteeri, yksilökokemus idän ja lännen kilpavarustelusta, ajankuva 1960-luvun perheestä ja yhteisöstä. Kaikki on kohdallaan, mutta oma kokemukseni jäi vajaaksi. Harmittaa.

Markku Pääskynen: Sielut (2015 Tammi, 254 s). Finlandia-ehdokkaana ollut yhden päivän romaani 1980-luvun Mikkelistä. Koululainen Maija katoaa, ja etsintöjen täyttämän päivän kulkua kerrotaan monen eri henkilön kantilta. Pääosissa ovat pojat Taito ja Ilari. Itse tarina oli kiinnostava, ja Pääskysen kieli on hyvää. Mutta kokonaisuuteen sisältyi niin paljon elementtejä, että minä en saanut niistä kaikista kiinni. Ne tuntuivat paikoin liian irrallisilta eivätkä nivoutuneet tarinaan.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Ritari, jota ei ollut olemassa (1959 Tammi, 127 s). Italo Calvino -projektini osa 4/12; tavoitteena lukea italialaiskirjailijan koko suomennettu tuotanto. Kirjoitan lopuksi niistä enemmän. Samanhenkinen teos kuin Paroni puussa ja Halkaistu varakreivi, mutta niitä heppoisempi. Tarina ritarikunnasta on allegoria rakkaudesta, uskollisuudesta ja kunniasta sekä ilmeisesti myös julkaisuaikansa yhteiskunnasta. Ei auennut minulle, mutta projekti jatkuu.

Pekka Hiltunen: Varo minua (2015 WSOY, 447 s). Pekka Hiltunen kirjoittaa vetävää kotimaista jännityskirjallisuutta. Lontooseen sijoittuvan Studio-sarjan kolmas osa oli kuitenkin edellisiä (Vilpittömästi sinun ja Sysipimeää) tylsempi. Sarjan muodostavissa kirjoissa parasta on usein side, joka päähenkilöihin syntyy. Niin on käynyt näissäkin kirjoissa.

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava, 191 s). Pätkittäinen ja kaoottinen, ihan kuten varmasti sotakin, kuvaus muutamasta päivästä sisällissodan loppuvaiheista. Pidän Veijo Meren tavasta kirjoittaa, mutta en saanut tarinasta tai henkilöistä mitään otetta. Parasta tässä vuoden 2006 uusintapainoksessa olivat Juha Hurmeen jälkisanat.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…