Siirry pääsisältöön

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity (2015 Siltala, 600s, suom. Raimo Salminen)

”Kun Charlesin monet kuherruskuukaudet olivat ohi, hän ryhtyi kirjoittamaan isoa kirjaansa, romaania joka toisi hänelle paikan modernin amerikkalaiskirjallisuuden kaanonissa. Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus ja pituus.”



Jonathan Franzenia on ollut jo ikävä. Niin erinomaisia ja oman lukuharrastukseni kulmakiviä ovat Muutoksia (2003) ja Vapaus (2011), ettei lempikirjailijan titteli ole lainkaan liioittelua. Puritya tekikin mieli lukea vähän säästellen, koska tähän tahtiin voi olla, että seuraava Franzenin romaani on käsissä 2020-luvulla.

Minulla on lukijana turvallinen olo maailmassa, jossa Jonathan Franzen kirjoittaa tarinoita. Ei välttämättä kovin jännittävä ja yllätyksellinen, mutta turvallinen. Jos hetkittäin Purityssakin siirrytään nopeasti ja jyrkästi aivan uusille toiminta-areenoille, uuteen paikkaan, toiseen aikaan, niin pystyn kuitenkin säilyttämään rauhallisuuteni. Vaikken hetkeen tiedä, missä mennään, luottamus tekstiin on vankka: pysy vain mukana, sinun ei tarvitse edes kovasti ponnistella, Jonathanin kanssa asiat selviävät kyllä.

Purity ’Pip’ Tyler on 24-vuotias kalifornialainen, joka etsii elämälleen oikeaa suuntaa. Pip kamppailee ison opintovelan kanssa eikä hänen äitinsä suostu kertomaan Pipin isän henkilöllisyyttä. Andreas Wolf on DDR:ssä kasvanut maailmankansalainen. Hän johtaa organisaatiota, joka haluaa verkon tietomurtojen avulla paljastaa hallinnon salaisuuksia ja edistää avointa tiedonvälitystä.

En tässä kirjoituksessani tarkoituksella kerro enempää romaanin juonesta, henkilöistä, ajankohdista tai paikoista. Mielestäni niiden vähänkään tarkempi selittäminen pilaa osan lukukokemuksesta. Niin isoja ovat Franzenin luomat yhteydet ja siirtymät. Harmittelin kirjaa lukiessani, etten tullut juuri seuranneeksi taannoisten Assange- ja Snowden-tapausten uutisointia ja jos ihan rehellinen olen, tietomurrot romaanin teemana ei ole kaikkein kiinnostavin. Onneksi Purityssa on muitakin teemoja.

Purity koostuu kuudesta erillisestä luvusta, joilla kaikilla on yhtymäkohtansa kirjan isoihin tarinoihin. Luvut sijoittuvat usealle eri mantereelle ja ajallisesti liikutaan 1980-luvulta tähän päivään. Rakenne on siis Franzenin ystäville ehkäpä turvallinen, mutta myös perin tuttu. Erilliset luvut ovat miljöön- ja ajankuvauksessa lähes mestariluokkaa, mutta onko ongelma tällä kertaa niiden välisissä yhteyksissä? Osa luvuista ja kokonaisuuden osista tuntuivat irrallisilta.

Franzenin hieno dialogi ja sosiaalisesti vaikeiden, mutta niin arkipäiväisten tilanteiden tarkka ja älykäs kuvaaminen kuljettavat romaanin tarinaa sivukaupalla. Monipolvinen lause on parhaimmillaan viiltävän tarkkasilmäinen.

”Työskenneltyään Renewable Solutionsissa kaksikymmentäkaksi kuukautta hän oli neljänä kuukautena onnistunut sijoittumaan vasta toiseksi viimeiseksi, ei siis viimeiseksi, sillä tussitaululla johon hänen ja hänen työtoverinsa ’myyntisuorituspisteet’ merkittiin. Ehkei ollut sattumaa, että neljä kahdestakymmenestäkahdesta oli karkeasti ottaen sama taajuus kuin se, jolla hän näki peilissä pikemminkin kauniin ihmisen kuin sellaisen ihmisen, jota olisi voitu pitää kauniina jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta kuin hänestä, mutta joka ei ollut kaunis koska oli kyse hänestä.”

Jonathan Franzen on luonut maineensa perhedynamiikan kuvaajana, ja siinä hän on aivan eturivin kirjoittajia. Puritya vaivaakin mielestäni pamflettimaisuus: Franzenin aiemmatkin romaanit olivat yhteiskunnallisia. Nyt tuntuu kuin hän olisi perhekuvauksensa vanki ja samalla tuntisi entistä palavampaa tarvetta kommentoida yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuloksena on outo hydridi. Ihmisten epävarman ajattelun ja omien motiivien puntaroimisen suvereenin kuvaamisen keskelle on ujutettu yhteiskuntakritiikkiä tavalla, joka ei oikein asetu.

”Työttömien kuluttajien taloudellinen arvo vastaisi heidän menetettyä arvoaan työntekijöinä, ja he voisivat yhdistää voimansa niiden kanssa, jotka yhä olivat työssä palvelualoilla, ja siten luoda uuden mahtitekijän, työvoiman ja pysyvästi työttömien yhteenliittymän, jonka suunnaton koko pakottaisi yhteiskunnan muuttumaan.”

Puolen välin jälkeen mieleen hiipi epäilys, onko tämä Franzenin isoista romaaneista runsain ja samalla sekavin. Kerroksellisuus ja merkitykset hämmensivät. Uskon, että toisella lukukerralla kokonaisuus avautuisi paremmin ja asiat syvenisivät, mutta tuleekohan toista lukukertaa. Jonathan Franzenille voisi tehdä hyvää kirjoittaa vähän pienempi amerikkalainen romaani, mutta silloinhan riski on, ettei hän enää ole se Jonathan Franzen, joka kirjoittaa näitä hienoja isoja romaaneja. Minä en sitä riskiä halua.

”Rakkaus pystyi näköjään rampauttamaan sielun, kääntämään vatsan ympäri, olemaan oudolla tapaa klaustrofobista: synnyttämään tunteen hänen sisälleen patoutuneesta loputtomuudesta, loputtomasta painosta, loputtomista mahdollisuuksista, jotka voisivat päästä vapaaksi vain rumaan ulkoilutakkiin pukeutuneen kalpean, vapisevan tytön kautta.”

Kommentit

  1. Purity odottaa lahjakirjojeni seassa lukemistaan ja kyllä vähän jännittää, miten Franzenille käy tällä kertaa! Luotto on kuitenkin kova: vaikka miehen laadukkaissa romaaneissa on aikaisemminkin ollut vähän tyhjäkäyntiä ja rönsöilyä, on niistä muodostunut vähintäänkin unohtumattomia kokonaisuuksia :) -Petter

    VastaaPoista
  2. Olen ihan samaa mieltä. Väittäisin kuitenkin, että ainakin Vapaus oli tätä paremmin kasassa, tiiviimpi. Hyvää lukukokemusta! Käyn sitten lukemassa, mitä mieltä olit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…