Siirry pääsisältöön

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity (2015 Siltala, 600s, suom. Raimo Salminen)

”Kun Charlesin monet kuherruskuukaudet olivat ohi, hän ryhtyi kirjoittamaan isoa kirjaansa, romaania joka toisi hänelle paikan modernin amerikkalaiskirjallisuuden kaanonissa. Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus ja pituus.”



Jonathan Franzenia on ollut jo ikävä. Niin erinomaisia ja oman lukuharrastukseni kulmakiviä ovat Muutoksia (2003) ja Vapaus (2011), ettei lempikirjailijan titteli ole lainkaan liioittelua. Puritya tekikin mieli lukea vähän säästellen, koska tähän tahtiin voi olla, että seuraava Franzenin romaani on käsissä 2020-luvulla.

Minulla on lukijana turvallinen olo maailmassa, jossa Jonathan Franzen kirjoittaa tarinoita. Ei välttämättä kovin jännittävä ja yllätyksellinen, mutta turvallinen. Jos hetkittäin Purityssakin siirrytään nopeasti ja jyrkästi aivan uusille toiminta-areenoille, uuteen paikkaan, toiseen aikaan, niin pystyn kuitenkin säilyttämään rauhallisuuteni. Vaikken hetkeen tiedä, missä mennään, luottamus tekstiin on vankka: pysy vain mukana, sinun ei tarvitse edes kovasti ponnistella, Jonathanin kanssa asiat selviävät kyllä.

Purity ’Pip’ Tyler on 24-vuotias kalifornialainen, joka etsii elämälleen oikeaa suuntaa. Pip kamppailee ison opintovelan kanssa eikä hänen äitinsä suostu kertomaan Pipin isän henkilöllisyyttä. Andreas Wolf on DDR:ssä kasvanut maailmankansalainen. Hän johtaa organisaatiota, joka haluaa verkon tietomurtojen avulla paljastaa hallinnon salaisuuksia ja edistää avointa tiedonvälitystä.

En tässä kirjoituksessani tarkoituksella kerro enempää romaanin juonesta, henkilöistä, ajankohdista tai paikoista. Mielestäni niiden vähänkään tarkempi selittäminen pilaa osan lukukokemuksesta. Niin isoja ovat Franzenin luomat yhteydet ja siirtymät. Harmittelin kirjaa lukiessani, etten tullut juuri seuranneeksi taannoisten Assange- ja Snowden-tapausten uutisointia ja jos ihan rehellinen olen, tietomurrot romaanin teemana ei ole kaikkein kiinnostavin. Onneksi Purityssa on muitakin teemoja.

Purity koostuu kuudesta erillisestä luvusta, joilla kaikilla on yhtymäkohtansa kirjan isoihin tarinoihin. Luvut sijoittuvat usealle eri mantereelle ja ajallisesti liikutaan 1980-luvulta tähän päivään. Rakenne on siis Franzenin ystäville ehkäpä turvallinen, mutta myös perin tuttu. Erilliset luvut ovat miljöön- ja ajankuvauksessa lähes mestariluokkaa, mutta onko ongelma tällä kertaa niiden välisissä yhteyksissä? Osa luvuista ja kokonaisuuden osista tuntuivat irrallisilta.

Franzenin hieno dialogi ja sosiaalisesti vaikeiden, mutta niin arkipäiväisten tilanteiden tarkka ja älykäs kuvaaminen kuljettavat romaanin tarinaa sivukaupalla. Monipolvinen lause on parhaimmillaan viiltävän tarkkasilmäinen.

”Työskenneltyään Renewable Solutionsissa kaksikymmentäkaksi kuukautta hän oli neljänä kuukautena onnistunut sijoittumaan vasta toiseksi viimeiseksi, ei siis viimeiseksi, sillä tussitaululla johon hänen ja hänen työtoverinsa ’myyntisuorituspisteet’ merkittiin. Ehkei ollut sattumaa, että neljä kahdestakymmenestäkahdesta oli karkeasti ottaen sama taajuus kuin se, jolla hän näki peilissä pikemminkin kauniin ihmisen kuin sellaisen ihmisen, jota olisi voitu pitää kauniina jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta kuin hänestä, mutta joka ei ollut kaunis koska oli kyse hänestä.”

Jonathan Franzen on luonut maineensa perhedynamiikan kuvaajana, ja siinä hän on aivan eturivin kirjoittajia. Puritya vaivaakin mielestäni pamflettimaisuus: Franzenin aiemmatkin romaanit olivat yhteiskunnallisia. Nyt tuntuu kuin hän olisi perhekuvauksensa vanki ja samalla tuntisi entistä palavampaa tarvetta kommentoida yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuloksena on outo hydridi. Ihmisten epävarman ajattelun ja omien motiivien puntaroimisen suvereenin kuvaamisen keskelle on ujutettu yhteiskuntakritiikkiä tavalla, joka ei oikein asetu.

”Työttömien kuluttajien taloudellinen arvo vastaisi heidän menetettyä arvoaan työntekijöinä, ja he voisivat yhdistää voimansa niiden kanssa, jotka yhä olivat työssä palvelualoilla, ja siten luoda uuden mahtitekijän, työvoiman ja pysyvästi työttömien yhteenliittymän, jonka suunnaton koko pakottaisi yhteiskunnan muuttumaan.”

Puolen välin jälkeen mieleen hiipi epäilys, onko tämä Franzenin isoista romaaneista runsain ja samalla sekavin. Kerroksellisuus ja merkitykset hämmensivät. Uskon, että toisella lukukerralla kokonaisuus avautuisi paremmin ja asiat syvenisivät, mutta tuleekohan toista lukukertaa. Jonathan Franzenille voisi tehdä hyvää kirjoittaa vähän pienempi amerikkalainen romaani, mutta silloinhan riski on, ettei hän enää ole se Jonathan Franzen, joka kirjoittaa näitä hienoja isoja romaaneja. Minä en sitä riskiä halua.

”Rakkaus pystyi näköjään rampauttamaan sielun, kääntämään vatsan ympäri, olemaan oudolla tapaa klaustrofobista: synnyttämään tunteen hänen sisälleen patoutuneesta loputtomuudesta, loputtomasta painosta, loputtomista mahdollisuuksista, jotka voisivat päästä vapaaksi vain rumaan ulkoilutakkiin pukeutuneen kalpean, vapisevan tytön kautta.”

Kommentit

  1. Purity odottaa lahjakirjojeni seassa lukemistaan ja kyllä vähän jännittää, miten Franzenille käy tällä kertaa! Luotto on kuitenkin kova: vaikka miehen laadukkaissa romaaneissa on aikaisemminkin ollut vähän tyhjäkäyntiä ja rönsöilyä, on niistä muodostunut vähintäänkin unohtumattomia kokonaisuuksia :) -Petter

    VastaaPoista
  2. Olen ihan samaa mieltä. Väittäisin kuitenkin, että ainakin Vapaus oli tätä paremmin kasassa, tiiviimpi. Hyvää lukukokemusta! Käyn sitten lukemassa, mitä mieltä olit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…