Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
(2014 WSOY, 543 s, suomennos Hanna Tarkka)

Kohuttu, palkittu, luettu, blogattu, myyty, pitkä varausjono, elokuva tulossa. Tästä kaikesta minulle syntyy ristiriitaisia odotuksia. Uutta kirjaa aloittaessani toivoisin säästyväni tällaisilta ennakkoasetelmilta.



Anthony Doerrin menestyskirja alkaa Normandian rannikolta vuoden 1944 elokuusta. Kolmas valtakunta on luhistumassa, Saint-Malon rannikkokaupunkia pommitetaan, ja liittoutuneet etenevät kaikilla rintamilla. Vaikka melko nopeasti siirrytään ajassa taaksepäin, lukijalle paljastetaan heti päähenkilöt ja kaari: kohta aletaan kehittää tarinaa kohti näitä sodan loppukuukausia ja 18-vuotiaan saksalaisen Werner Pfennigin ja 16-vuotiaan ranskalaisen Marie-Laure LeBlancin kohtaamista.

Kymmenen vuotta aikaisemmin Werner ja Marie-Laure ovat pieniä lapsia eivätkä tiedä toisistaan mitään. Sodan syttyessä Hitler-Jugendissa on huomattu Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen lahjakkuus, Marie-Laure on sokeutunut ja paennut saksalaisten miehittämästä Pariisista isänsä kanssa.


Doerrin kerronnallinen ratkaisu on varsin sujuva. Hän otsikoi isosti ja selkeästi, missä vuodessa ja kuukaudessa mennään. Lisäksi hän vaihtaa kerronnan kohdetta nopeasti jopa kahden sivun välein, jolloin lukija on lähes reaaliaikaisesti selvillä Wernerin, Marie-Lauren ja muutaman sivuhenkilön tilanteista. En malta jättää mainitsematta, että harvahkon taiton ja lyhyiden kappaleiden myötä kirjassa on useita sivuja, joissa on vain jokunen rivi tekstiä. Todellinen sivumäärä on siis paljon numeroituja pienempi.

Teksti osoittelee mielestäni liikaa. Se on ladattu täyteen merkityksiä, symboliikkaa, legendoja, satua, dramaattisen kohtalokkaita loppusanoja. Itse tarina tuntuu tukehtuvan tämän kuorrutuksen alle.

Ajatelkaa kekälettä, joka hehkuu perheenne kodin kamiinassa. Näettekö sen, lapset? Tuo hiilenkappale oli joskus muinoin vihreä kasvi, saniainen tai ruoko, joka eli miljoona vuotta sitten, tai ehkä kaksi miljoonaa, tai ehkä sata miljoonaa vuotta sitten. Pystyttekö kuvittelemaan sata miljoonaa vuotta? Joka kesä koko kasvin elinajan sen lehdet ottivat vastaan kaiken mahdollisen valon ja muunsivat auringon energian omakseen. Kaarnaksi, oksiksi, varsiksi. Sillä kasvit syövät valoa melko lailla samaan tapaan kuin me syömme ruokaa. Mutta sitten kasvi kuoli ja kaatui, kaatui todennäköisesti veteen ja mätäni turpeeksi, ja turve poimuttui maan sisään vuosiksi ja vuosiksi – aikakausiksi, joina kuukausia tai vuosikymmen tai jopa koko ihmiselämä oli vain yksi henkäys, yksi sormien napsautus. Ja lopulta turve kuivui ja muuttui kiven kaltaiseksi, joku kaivoi sen ylös, ja hiilimies toi sen teidän taloonne, ja ehkä juuri sinä kannoit sen kamiinaan, ja nyt tuo auringonvalo – sata miljoonaa vuotta vanha auringonvalo – lämmittää teidän kotianne tänä iltana.

Parhaimmillaan Doerr pysähtyy ja syventää henkilöidensä motiiveja ja ajattelua. Kirjassa on aivan erinomaisia osioita, joissa Doerr onnistuneesti kuvaa lapsia, nuoria, aikuisia ja yhteisöjä tilanteissa, joissa nämä eivät mahda mitään ylivoimaiselle väkivalta- ja propagandakoneistolle. Katson kirjan ansioksi lisäksi harvinaisemman näkökulman avaamisen II maailmansodan tapahtumiin, holokaustiin, propagandaan, miehitysvaltaan, vastarintaliikkeeseen.

Marie-Lauren sokeutuminen ja maailman avautuminen jopa entistä kirkkaampana muiden aistien välityksellä on kirjan hienoin kokonaisuus. Lukijalle ei liikaa paljasteta, miltä tytön maailma näyttää, koska tämä ei sitä itsekään näe. Tarinan muut henkilöt säilyttävät näkökykynsä, mutta sokeutuvat omilla tavoillaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan mystisellä termillä ”lukuromaani”. Mielestäni lukuromaani ei sisällä mieleenpainuvaa kieltä tai ajatuksia herättäviä lauseita. Sellaisia, jotka lukiessa yrittäisi painaa mieleensä tai kirjoittaa muistiin. Se sisältää etenevää proosaa, kiinnostavaa juonta ja sujuvaa tekstiä, jota lukee mielellään ja vaivatta. Mutta sen ajatukset, kielikuvat tai lauseet eivät houkuta pysähtymään tai palaamaan takaisin. Lukuromaanin teemoilla ei ole syvyyttä, ei merkityksiä, lauseilla ei ole tasoja; motiivit ja tunteet kerrotaan, niitä ei tarvitse itse löytää eikä tulkita. Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe täyttää nämä tunnusmerkit. Omaan makuuni se on liian seikkailullinen tarina.

Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän ajatuksiini tulivat yhden pirun timantin takia kirjan tuleva elokuvaversio. Se ei ole hyvä merkki.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…