Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
(2014 WSOY, 543 s, suomennos Hanna Tarkka)

Kohuttu, palkittu, luettu, blogattu, myyty, pitkä varausjono, elokuva tulossa. Tästä kaikesta minulle syntyy ristiriitaisia odotuksia. Uutta kirjaa aloittaessani toivoisin säästyväni tällaisilta ennakkoasetelmilta.



Anthony Doerrin menestyskirja alkaa Normandian rannikolta vuoden 1944 elokuusta. Kolmas valtakunta on luhistumassa, Saint-Malon rannikkokaupunkia pommitetaan, ja liittoutuneet etenevät kaikilla rintamilla. Vaikka melko nopeasti siirrytään ajassa taaksepäin, lukijalle paljastetaan heti päähenkilöt ja kaari: kohta aletaan kehittää tarinaa kohti näitä sodan loppukuukausia ja 18-vuotiaan saksalaisen Werner Pfennigin ja 16-vuotiaan ranskalaisen Marie-Laure LeBlancin kohtaamista.

Kymmenen vuotta aikaisemmin Werner ja Marie-Laure ovat pieniä lapsia eivätkä tiedä toisistaan mitään. Sodan syttyessä Hitler-Jugendissa on huomattu Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen lahjakkuus, Marie-Laure on sokeutunut ja paennut saksalaisten miehittämästä Pariisista isänsä kanssa.


Doerrin kerronnallinen ratkaisu on varsin sujuva. Hän otsikoi isosti ja selkeästi, missä vuodessa ja kuukaudessa mennään. Lisäksi hän vaihtaa kerronnan kohdetta nopeasti jopa kahden sivun välein, jolloin lukija on lähes reaaliaikaisesti selvillä Wernerin, Marie-Lauren ja muutaman sivuhenkilön tilanteista. En malta jättää mainitsematta, että harvahkon taiton ja lyhyiden kappaleiden myötä kirjassa on useita sivuja, joissa on vain jokunen rivi tekstiä. Todellinen sivumäärä on siis paljon numeroituja pienempi.

Teksti osoittelee mielestäni liikaa. Se on ladattu täyteen merkityksiä, symboliikkaa, legendoja, satua, dramaattisen kohtalokkaita loppusanoja. Itse tarina tuntuu tukehtuvan tämän kuorrutuksen alle.

Ajatelkaa kekälettä, joka hehkuu perheenne kodin kamiinassa. Näettekö sen, lapset? Tuo hiilenkappale oli joskus muinoin vihreä kasvi, saniainen tai ruoko, joka eli miljoona vuotta sitten, tai ehkä kaksi miljoonaa, tai ehkä sata miljoonaa vuotta sitten. Pystyttekö kuvittelemaan sata miljoonaa vuotta? Joka kesä koko kasvin elinajan sen lehdet ottivat vastaan kaiken mahdollisen valon ja muunsivat auringon energian omakseen. Kaarnaksi, oksiksi, varsiksi. Sillä kasvit syövät valoa melko lailla samaan tapaan kuin me syömme ruokaa. Mutta sitten kasvi kuoli ja kaatui, kaatui todennäköisesti veteen ja mätäni turpeeksi, ja turve poimuttui maan sisään vuosiksi ja vuosiksi – aikakausiksi, joina kuukausia tai vuosikymmen tai jopa koko ihmiselämä oli vain yksi henkäys, yksi sormien napsautus. Ja lopulta turve kuivui ja muuttui kiven kaltaiseksi, joku kaivoi sen ylös, ja hiilimies toi sen teidän taloonne, ja ehkä juuri sinä kannoit sen kamiinaan, ja nyt tuo auringonvalo – sata miljoonaa vuotta vanha auringonvalo – lämmittää teidän kotianne tänä iltana.

Parhaimmillaan Doerr pysähtyy ja syventää henkilöidensä motiiveja ja ajattelua. Kirjassa on aivan erinomaisia osioita, joissa Doerr onnistuneesti kuvaa lapsia, nuoria, aikuisia ja yhteisöjä tilanteissa, joissa nämä eivät mahda mitään ylivoimaiselle väkivalta- ja propagandakoneistolle. Katson kirjan ansioksi lisäksi harvinaisemman näkökulman avaamisen II maailmansodan tapahtumiin, holokaustiin, propagandaan, miehitysvaltaan, vastarintaliikkeeseen.

Marie-Lauren sokeutuminen ja maailman avautuminen jopa entistä kirkkaampana muiden aistien välityksellä on kirjan hienoin kokonaisuus. Lukijalle ei liikaa paljasteta, miltä tytön maailma näyttää, koska tämä ei sitä itsekään näe. Tarinan muut henkilöt säilyttävät näkökykynsä, mutta sokeutuvat omilla tavoillaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan mystisellä termillä ”lukuromaani”. Mielestäni lukuromaani ei sisällä mieleenpainuvaa kieltä tai ajatuksia herättäviä lauseita. Sellaisia, jotka lukiessa yrittäisi painaa mieleensä tai kirjoittaa muistiin. Se sisältää etenevää proosaa, kiinnostavaa juonta ja sujuvaa tekstiä, jota lukee mielellään ja vaivatta. Mutta sen ajatukset, kielikuvat tai lauseet eivät houkuta pysähtymään tai palaamaan takaisin. Lukuromaanin teemoilla ei ole syvyyttä, ei merkityksiä, lauseilla ei ole tasoja; motiivit ja tunteet kerrotaan, niitä ei tarvitse itse löytää eikä tulkita. Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe täyttää nämä tunnusmerkit. Omaan makuuni se on liian seikkailullinen tarina.

Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän ajatuksiini tulivat yhden pirun timantin takia kirjan tuleva elokuvaversio. Se ei ole hyvä merkki.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…