Siirry pääsisältöön

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerr
Kaikki se valo jota emme näe
(2014 WSOY, 543 s, suomennos Hanna Tarkka)

Kohuttu, palkittu, luettu, blogattu, myyty, pitkä varausjono, elokuva tulossa. Tästä kaikesta minulle syntyy ristiriitaisia odotuksia. Uutta kirjaa aloittaessani toivoisin säästyväni tällaisilta ennakkoasetelmilta.



Anthony Doerrin menestyskirja alkaa Normandian rannikolta vuoden 1944 elokuusta. Kolmas valtakunta on luhistumassa, Saint-Malon rannikkokaupunkia pommitetaan, ja liittoutuneet etenevät kaikilla rintamilla. Vaikka melko nopeasti siirrytään ajassa taaksepäin, lukijalle paljastetaan heti päähenkilöt ja kaari: kohta aletaan kehittää tarinaa kohti näitä sodan loppukuukausia ja 18-vuotiaan saksalaisen Werner Pfennigin ja 16-vuotiaan ranskalaisen Marie-Laure LeBlancin kohtaamista.

Kymmenen vuotta aikaisemmin Werner ja Marie-Laure ovat pieniä lapsia eivätkä tiedä toisistaan mitään. Sodan syttyessä Hitler-Jugendissa on huomattu Wernerin poikkeuksellinen radiotekninen lahjakkuus, Marie-Laure on sokeutunut ja paennut saksalaisten miehittämästä Pariisista isänsä kanssa.


Doerrin kerronnallinen ratkaisu on varsin sujuva. Hän otsikoi isosti ja selkeästi, missä vuodessa ja kuukaudessa mennään. Lisäksi hän vaihtaa kerronnan kohdetta nopeasti jopa kahden sivun välein, jolloin lukija on lähes reaaliaikaisesti selvillä Wernerin, Marie-Lauren ja muutaman sivuhenkilön tilanteista. En malta jättää mainitsematta, että harvahkon taiton ja lyhyiden kappaleiden myötä kirjassa on useita sivuja, joissa on vain jokunen rivi tekstiä. Todellinen sivumäärä on siis paljon numeroituja pienempi.

Teksti osoittelee mielestäni liikaa. Se on ladattu täyteen merkityksiä, symboliikkaa, legendoja, satua, dramaattisen kohtalokkaita loppusanoja. Itse tarina tuntuu tukehtuvan tämän kuorrutuksen alle.

Ajatelkaa kekälettä, joka hehkuu perheenne kodin kamiinassa. Näettekö sen, lapset? Tuo hiilenkappale oli joskus muinoin vihreä kasvi, saniainen tai ruoko, joka eli miljoona vuotta sitten, tai ehkä kaksi miljoonaa, tai ehkä sata miljoonaa vuotta sitten. Pystyttekö kuvittelemaan sata miljoonaa vuotta? Joka kesä koko kasvin elinajan sen lehdet ottivat vastaan kaiken mahdollisen valon ja muunsivat auringon energian omakseen. Kaarnaksi, oksiksi, varsiksi. Sillä kasvit syövät valoa melko lailla samaan tapaan kuin me syömme ruokaa. Mutta sitten kasvi kuoli ja kaatui, kaatui todennäköisesti veteen ja mätäni turpeeksi, ja turve poimuttui maan sisään vuosiksi ja vuosiksi – aikakausiksi, joina kuukausia tai vuosikymmen tai jopa koko ihmiselämä oli vain yksi henkäys, yksi sormien napsautus. Ja lopulta turve kuivui ja muuttui kiven kaltaiseksi, joku kaivoi sen ylös, ja hiilimies toi sen teidän taloonne, ja ehkä juuri sinä kannoit sen kamiinaan, ja nyt tuo auringonvalo – sata miljoonaa vuotta vanha auringonvalo – lämmittää teidän kotianne tänä iltana.

Parhaimmillaan Doerr pysähtyy ja syventää henkilöidensä motiiveja ja ajattelua. Kirjassa on aivan erinomaisia osioita, joissa Doerr onnistuneesti kuvaa lapsia, nuoria, aikuisia ja yhteisöjä tilanteissa, joissa nämä eivät mahda mitään ylivoimaiselle väkivalta- ja propagandakoneistolle. Katson kirjan ansioksi lisäksi harvinaisemman näkökulman avaamisen II maailmansodan tapahtumiin, holokaustiin, propagandaan, miehitysvaltaan, vastarintaliikkeeseen.

Marie-Lauren sokeutuminen ja maailman avautuminen jopa entistä kirkkaampana muiden aistien välityksellä on kirjan hienoin kokonaisuus. Lukijalle ei liikaa paljasteta, miltä tytön maailma näyttää, koska tämä ei sitä itsekään näe. Tarinan muut henkilöt säilyttävät näkökykynsä, mutta sokeutuvat omilla tavoillaan.

Takakannessa kirjaa kuvaillaan mystisellä termillä ”lukuromaani”. Mielestäni lukuromaani ei sisällä mieleenpainuvaa kieltä tai ajatuksia herättäviä lauseita. Sellaisia, jotka lukiessa yrittäisi painaa mieleensä tai kirjoittaa muistiin. Se sisältää etenevää proosaa, kiinnostavaa juonta ja sujuvaa tekstiä, jota lukee mielellään ja vaivatta. Mutta sen ajatukset, kielikuvat tai lauseet eivät houkuta pysähtymään tai palaamaan takaisin. Lukuromaanin teemoilla ei ole syvyyttä, ei merkityksiä, lauseilla ei ole tasoja; motiivit ja tunteet kerrotaan, niitä ei tarvitse itse löytää eikä tulkita. Mielestäni Kaikki se valo jota emme näe täyttää nämä tunnusmerkit. Omaan makuuni se on liian seikkailullinen tarina.

Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän ajatuksiini tulivat yhden pirun timantin takia kirjan tuleva elokuvaversio. Se ei ole hyvä merkki.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…