keskiviikko 26. elokuuta 2015

Rosa Liksom: Väliaikainen




Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, enkä juuri lainkaan pohjoisen tai meänkielen autenttisuutta, mutta olen vakuuttunut. Puhekielinen kerronta tuntuu luontevalta.

Kertoessaan ihmisistä Liksom välttää mielestäni oivallisesti liiallisen inhorealistisuuden ja sortumisen sosiaalisilla ongelmilla mässäilyyn. Väliaikainen tuo lukijan eteen leipäjonojen, elementtitalojen, riippuvuuksien ja työkyvyttömyyseläkkeiden Suomen. Pohjoisessa tapaamme korpiseutujen, tyhjentyneen maaseudun ja peräkammarien ihmiset. Keskusteluissa ovat EU-vastaisuus, nykyaikavastaisuus, kuntaliitokset ja elämän ehtoopuoli. Eduskuntaryhmän esityslistalla kolme asiaa: ”suet, homot ja ruottin kieli”.




Luin tätä kirjaa elokuun helteissä. Samaan aikaan julkisuudessa oli yhteiskuntasopimuksen kariutuminen, ja silmiin osui useampikin keskustelu kansakunnan henkisestä tilasta. Tuskin Väliaikainen tai mikään kaunokirja antaa ratkaisuja kestävyysvajeen tai kilpailukyvyn haasteisiin. Olen kuitenkin varma, että Väliaikainen tarjoaa realistisen kuvan Suomen henkisestä tilasta siinä kuin talousviisaiden ja yhteiskunnallisten ajatusten paneelikin. Liksomin kuva on vain paljon aidompi ja verestävämpi. Etelässä ei ehkä ymmärretä, ettei naapuripitäjään niin vaan liitytä: ”eikä meistä ikinä tule juustovaaralaisia, jokka vuonna kaheksantoista, silloin ko oli kuuma talvi ja kaikila kauhea nälkä, veit meän nokan eestä ruottalaisten lähettämät läskilaatikot. Söivät itte kaiken ja met saimme nähä nälkää.”

Väliaikaisesta tulee mieleen näytelmä. Kaspar Hauserin mainitseminen ehkä tarkoituksellisestikin vahvistaa mielikuvaa: on kuin näyttämölle marssitettaisiin vuorollaan toinen toistaan arkisempia ja nyrjähtäneempiä kohtaloita ja kohtauksia elämästä. Tämän Rosa Liksom tekee taitavasti ja lämmöllä ihmisiään kohtaan.

2 kommenttia:

  1. Miekö käyn aina kahtomassa että mitä sannoopi kuukle Liksomista nii nyh löyty tämmönenki soma ja oikiallaine kirijuutus. Molen aivan sammaa mieltä joka sanasta. Mie se evvaan tuota Liksomin episootijakua ymmärtäny, olit Muu maailma ja Kaspar Hauser ja Pohjoinen mutta mitä net oli net #faabelit sielä välilöissä? Siitä mie tykkäsin ko lukia ei monessakkaa paikassa tietänny että onko mies eli naisenpuoli äänessä, nii oli samallaisia tarinat. Mie piän että semmosiahan sitä ihmiset perimmältään ovat, samallaisia. Olipa assuinsia Prysseli tai Roaniemi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei ja kiitos kommentistasi, se on varsin perehtynyt ja sitä on hauska lukea! Rosa Liksomin Maa on tulossa minulla lukuvuoroon tässä talven aikana.

      Poista