Siirry pääsisältöön

David Walsh: Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong




David Walsh
Seven Deadly Sins. My Pursuit of Lance Armstrong.
(2012 Simon & Schuster, 447 s)


"Back when Sandro Donati educated me to the chronology of serious privatised doping, he showed the starting point as being the moment in the early eighties when Fransesco Conconi decided that he would take the Finnish invention of blood doping and create a Mediterranean version."


Kyllääntymispiste on saavutettu, ja nyt tuntuu, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi, minkä luen kilpapyöräilyn dopingskandaaleista. Ei niin, ettäkö lukukokemus olisi ollut huono. Täysin päinvastoin: jos haluan nimetä suosituksia aiheesta, Seven Deadly Sins on varmasti kärkipäässä Tyler Hamiltonin ja David Coylen Secret Racen (suom. Voittoja ja valheita) ohella. Yhteinen laatukriteeri näille kirjoille on, että tekstistä vastaavat kirjoittamisen ammattilaiset, eivät urheilijat itse.
David Walsh on pitkän linjan urheilutoimittaja, joka on seurannut ammattipyöräilyä ja varsinkin suuria etappikilpailuja yli 30 vuotta. En ole lukenut miehen muuta tekstiä, mutta vahva tuntuma on, että tämä on hänen pääteoksensa, elämäntyönsä. Se on julkaistu vuonna 2012, mutta kirjoittaminen on käynnistynyt jo 1990-luvulla.

Kirja oli valmiina jo joitakin vuosia aikaisemmin, mutta oikeudellisista syistä Walsh varmasti itsekin kuvitteli, ettei koskaan voisi sitä julkaista. Lance Armstrongiin henkilöityvän dopingkulttuurin paljastuminen vuonna 2012 muutti tilanteen, Walsh saattoi kirjoittaa viimeiset luvut ja kirja uskallettiin vihdoin saattaa luettavaksi. Walsh on tehnyt mittavan kenttätyön. Hän on lukenut kirjoja ja lehtiartikkeleita, penkonut arkistoja, tavannut ihmisiä, seurannut kilpailuja, ottanut riskejä, istunut lehdistötilaisuuksissa, tullut uhatuksi. Hän on halunnut paljastaa totuuden, mistä itse kertoo olleensa varma jo vuonna 1997.

Seven Deadly Sins on urheilukirja. Se kertoo huippu-urheilusta ja kilpailemisesta menemättä kuitenkaan oikeastaan lainkaan kirjallisesti puuduttaviin kisakuvauksiin. Kirja on myös legenda syövästä, sankaruudesta, petoksesta, vallasta ja rahasta. Lance Armstrongin tarina on varmasti suurin yksittäinen urheilupetos ja tuomioiden langettaminen siitä helppoa. Se on samalla kuitenkin inhimillinen selviämistarina, kertomus häikäilemättömästä miehestä, jolle voittamattomuuden tiellä mikään vallan käytön tapa ei jäänyt vieraaksi.

Syövän sairastaminen ei jalostanut Lance Armstrongia, se ei muuttanut häntä yhtään muita paremmaksi tai huonommaksi ihmiseksi. Hän lankesi heti uudelleen. Lance Armstrong saattaa olla urheiluhistorian pahin douppaaja ja huijari, mutta hän on joutunut koko aikakautensa syntipukiksi. Todennäköisesti siksi, että hän oli kaikista douppaajista samalla myös paras ja sitkein pyöräilijä ja kovin luonne.

David Walsh tuo systemaattisesti esiin doping-ongelman kokonaisvaltaisuuden, kuinka koko pyöräily-yhteisö sulki silmänsä. Hyytävää luettavaa on vuoden 1996 tilannekuva: Armstrong sai syöpädiagnoosinsa syksyllä ja hän oli ajanut koko kesän kovissa kivuissa. Doping-testi oli tehty kesän aikana 13 kertaa. Testissä olisi pitänyt havaita myös epätavallisen korkea hormonitaso (hCG). Se liittyy luontaisesti naisilla raskausvaiheeseen ja voidaan muissa tapauksissa tulkita elimistön epätasapainotilaksi joko kasvaimen tai jonkun ulkoisen tekijän takia – steroidien käytön tiedetään nostavan tasoa. Syksyllä kasvainlöydön yhteydessä Armstrongin lukema oli jopa 100 000 –kertainen normaaliin verrattuna. Se oli varmasti näkynyt myös kesän doping-testeissä, mutta testaajat, pyöräilyjärjestöt, kaikki yhdessä pimittivät tiedon, koska sen oletettiin johtuvan steroidien käytöstä.

Dopingissa on loppujen lopuksi kysymys vain huijaamisesta urheilukisoissa, ei sen vakavammasta. Se on kuitenkin rikkeenä niin näyttävä ja rikkoo niin monen ihmisen ihannehakuista oikeudentuntoa ja sankaruudenkaipuuta, että rangaistukset ja julkinen lynkkaus eivät noudata mitään suhteellisuuden rajoja. Seitsemän Kuolemansyntiä.

”I watch the Olympic Games but I don’t bother to remember the names of the athletes any more. It’s like theatre – but I prefer the theatre because the relationship between actor and spectator is clear. In sports, both are still pretending it’s real.”

Armstrong on esiintynyt paljastumisensa jälkeen julkisuudessa katuvasti, anteeksiantoa pyytäen, sitä jopa vaatien. Hänen vilpittömyyttään on epäilty ja kieltämättä helposti syntyy vaikutelma, että mies on enemmän pahoillaan paljastumisestaan. En voi tulkita julkisuuden kautta miehen syvimpiä tuntoja, mutta täytyy hänellä omatunto kolkutella jo pelkästään Tour de Francen voittajalistoja tutkiessaan. Miehen seitsemän voittoa 1999-2005 on poistettu historiatilastosta kokonaan. Muut ajanjaksot jolloin historia ei listaa Ranskan ympäriajon voittajaa lainkaan ovat 1915-18 ja 1940-46.

En hyväksy dopingin käyttöä, enkä sitä miten Lance Armstrong toimi ja kohteli muita ihmisiä. Näen kaikkivoipaisuuden ja voittamattomuuden illuusion sokeuttaneen miehen. Hän palasi sairaalavuoteelta, voitti maailman arvostetuimman urheilukilpailun seitsemästi, innosti ja rohkaisi miljoonia ihmisiä, rikastui ja käytti valtaa. Hänen toimissaan erottuu sankaruushakuisuus, nöyryyden ja vaatimattomuuden puute.

Itse en koskaan unohda Lance Armstrongia. Kävin oman taisteluni kymmenen vuotta hänen jälkeensä. Armstrongin syöpäsäätiössä on liian paljon amerikkalaisia elementtejä ja kaukaisen texasilaismiljönäärin henkistä vaikutusta omaan elämääni voi olla vaikea osoittaa. Vaikutus kuitenkin oli. Ja on edelleen, koska Lance Armstrongin ja United States Postal Service –tallin kautta innostus maantiepyöräilyyn roihahti toden teolla.



Rehellisesti sanoen en tiedä, mitä mieltä olen Lance Armstrongista tänä päivänä. Olen seurannut häntä lukuisissa medioissa, lukenut hänen kirjansa ja hänestä tehtyjä kirjoja. Nähnyt elokuvan. Katsonut tuntitolkulla tv-kuvaa ja myöhemmin videonauhoja miehestä pyörän selässä ja kiperissä haastatteluissa. Nähnyt kuinka hän valehtelee vannoen totuutta syöpäsairautensa kautta. Mies on samaan aikaan suuri sankarini ja suuri huijari; karismaattinen ja röyhkeä amerikkalainen. Tuskin olisimme kavereita reaalielämässä. Joka toisella pyörälenkillä päälläni on US Postalin paita. Välillä taas, kuten Seven Deadly Sinsin lukemisen jälkeen en kehtaa pukea sitä päälleni vähään aikaan.

Ehkä luen sittenkin vielä yhden pyöräilydopingkirjan. Toivon nimittäin, että Lance Armstrong itse joskus kertoo kaiken – ilman sädekehiä, ilman puolusteluja, ilman syyttelyjä.

”Armstrong was just three weeks over his last chemotherapy session. Even before he was given all clear from his cancer, he was going out of his way to spend time in Ferrara with dr Michele Ferrari. At the same time dr Craig Nichols, his physician in Indiana was firmly saying it was at that point unclear as to whether Lance would be able to resume a career as a professional cyclist. What was in his head? What decisions had he made? Someday I hope he tells us about all these things.”



Muutama fakta:

Lance Armstrong on 1971 syntynyt amerikkalainen kilpapyöräilijä. Voitti maailmanmestaruuden 1993. Sairasti pitkälle edenneen syövän 1996-97. Voitti Ranskan ympäriajon seitsemän kertaa 1999-2005. Oli koko uransa ajan dopingsyytösten varjossa, kunnes vuonna 2012 todisteet olivat kiistattomat ja Armstrong myönsi käyttäneensä kiellettyjä aineita koko uransa ajan. Menetti saavutuksensa.

Armstrongin perustama Livestrong-säätiö tekee maailmanlaajuista työtä syövän torjumiseksi ja kerää rahaa hoitojen kehittämiseksi. Säätiö on profiloitunut pyöräilyharrastukseen. Armstrong oli työn näkyvä keulakuva, mutta hän joutui jättämään säätiön dopingpaljastusten myötä.

United States Postal Service oli Armstrongin pyöräilytalli hänen menestyksensä vuosina. US Postalin on sittemmin todettu ylläpitäneen systemaattista dopingohjelmaa mm. italialaisen urheilulääkäri Michele Ferrarin avustamana. On yleisesti tiedostettua, että testien puutteiden takia doping, erityisesti EPO-hormonin käyttö oli laajamittaista kaikessa kestävyysurheilussa 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…