Kadonnut aika, mennyt maailma ja taakse jäänyt nuoruus. Ne tunkevat pintaan yksityiskohtien avaamista saumoista ja missä eivät pääse näkyviin, jäävät taustalle vaanimaan. Romaanin Eurooppaa ei enää ole olemassa, ja kertomuksen henkilöt ovat haikean epätoivoisia etsiessään kadotettua itseään.
Katri Lipson ei ole urautunut. Kosmonautti (2008) ja Jäätelökauppias (2012) ovat omissa papereissani samansukuisia slaavilaismelankolisia ja monitulkintaisia kertomuksia. Detroitissa (2016) kerronta oli suoraviivaisempaa ja miljöökin koko lailla toinen. Tänä vuonna ilmestyi Kaikkein haikein leikki, joka aiheen ja näyttämön osalta palaa Eurooppaan.
Tutut elementit ovat tallella. Lipson käyttää jälleen kerronnassaan elokuvallisuutta ja konkreettisesti elokuvaakin toistuvana motiivina. Tämänkin tarinan pinnan alla on välillä esiin nouseva epämääräinen, sukupuolijakoa kaihtava, rakkauden kituva palo. Lipson käyttää aina yhtä hienosti hyväkseen lääketieteellisiä ja anatomisia havaintoja ihmisten käyttäytymisen kuvauksen ja tulkinnan kehikkona.
Katri Lipson ei ole koskaan päästänyt minua helpolla. En ole, ehkä Detroitia lukuun ottamatta, koskaan ollut ihan varma, mistä hän kirjoittaa. Siksi Detroit, niin hyvä kirja kuin onkin, poikkeaa kuitenkin lipsonilaisesta tuotannosta.
Kaikkein haikein leikki on omistettu Sebastianille. Sebastian on myös ainakin seuraavia: Lumous-luvussa esiintyvän tarjoilijan nimi, Peili-luvussa haastateltavan vanhan näyttelijän nimi, Huuma-luvussa elokuvarooliin pyrkivän pojan nimi. Saalis-luvussa todetaan, ettei Sebastian ole puhutun pojan nimi, Talvi-luvussa Sebastian rinnastuu ruusuun, joka on ”satavuotisen jalostuksen tulosta” ja sitten ”viikon se näyttää täydelliseltä”. Viimeisessä Aave-luvussa poika on kadonnut.
Niin, romaanissa on kuusi lukua, jotka limittyvät, mutta eivät liity toisiinsa. Ne kietoutuvat keskieurooppalaisen kahvilan terassille, jossa kylpyläsesongin aikana vanhempi mies tarkkailee nuorta tarjoilijapoikaa. Mies ihailee ja kadehtii, hän on etsinyt poikaolentoa, koska haluaa valmistella muistoa. Seuraavassa luvussa mies kuolee, mutta todennäköisesti kyseessä ei ole samassa luvussa esiintyvä tarjoilijapojan maaninen isä, joka puhuu kokemuksistaan pojan äidin kanssa. Muisto on todellinen tai ei, mutta se alkaa muotoutua kolmannessa luvussa, jossa 20 vuotta myöhemmin mies ja haastattelija muistelevat elokuvaa, johon hän on poikana ollut pyrkimässä.
Viimeistään tässä vaiheessa alkoi olla selvä, ettei Kaikkein haikeinta leikkiä ole tarkoitettu tulkittavaksi perinteisen juonen rakentumisen, tragedian kaaren tai tarinamuotin avulla. En tiedä, keiden välillä on salasuhde, kuka on mustasukkainen kenestä, keneen intohimon kohteena viitataan ja ketkä ovat eronneet. Tai luulen tietäväni, että Sebastianin vanhemmat ovat osapuolina kaikissa näissä, mutta tämäkin johtopäätökseni palautuu kysymykseen, kuka on Sebastian.
Lipson osaa tehdä vaikeudesta taidetta, ja vaikken sellaisesta näkökulmasta ole lukenut hänen aikaisempia kirjojaan, tuntuu, että tällä kertaa hän tekee siitä myös hienoviritteistä ironiaa. Tekstissä nimittäin otetaan toistakymmentä kertaa kantaa asioiden monimutkaisuuteen ja epäselvyyteen.
”Ei, ei, kaikki on joko näkymätöntä tai vain osittain näkyvissä, ja sen lisäksi riesanamme – tai joskus harvoin ilonamme ¬– on asioiden lomittuneisuus, päällekkäisyys, puhumattakaan siitä, mitä läpikuultavuus tuo mukanaan.”
”Mutta tiedän kyllä, että esitystapani on keikailevan koukeroinen.”
” –Myönnän, että putosin kärryiltä. –Oikein…Älykkäintä mitä saatoitte tehdä, oli pudota kärryiltä.”
”Mainitsin ilmapiirin salamyhkäisyydestä, välillä olin varma, että minua jotenkin sahattiin linssiin.”
”Olen kertonut kaiken niin kuin se on tapahtunut. En ymmärrä, mitä mielikuvitus on ja monimielisyydet ovat tympineet aina. Mitä kirjaimellisemmin olette tätä lukeneet, sen parempi.”
Olin kuitenkin varautunut. Tiesin jo etukäteen, että tulen lukemaan romaanin kahdesti, ja edellisistä kokemuksista oppineena olin varustautunut myös muistiinpanovälinein. Luin ensin kerran läpi, ja toisella kerralla halusin ottaa kaikesta selvää. Ymmärsinkö silti? Tuskin.
Tuskastuttaa, myönnän, mutta kasvojeni lopullisen menettämisen uhallakin lähetän tämänkin kirjoituksen Katri Lipsonille. Hän on ennenkin kunnioittavasti ohjannut huomioni asioihin, joita en ole ymmärtänyt. Ei tämä helppo lukukokemus ollut, ja sekin on myönnettävä, että Lipson taitaa tällä kertaa yrittää syöttää minulle isompaa palaa kuin mitä pystyn sulattamaan. Sellainen leikkaa lukemisen ilosta siivun pois, mutta toisaalta juonivetoisia lukuromaaneja tulee ja menee sen enempiä jälkiä jättämättä.
Luin myös Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa –novellin (1912), koska se oli mainittu monissa Lipsonin kirjaa käsitelleissä teksteissä. Manninkin tarjoilijapoika on täydellisen kaunis ja Mannin Sebastian on kuin ”taiteen kaunein vertauskuva”. Lainasin Mannilta tämän blogitekstin otsikon.
Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki (2019 Tammi, 218 sivua)
Aiemmat blogitekstini Kosmonautista, Jäätelökauppiaasta ja Detroitista
Katri Lipson ei ole urautunut. Kosmonautti (2008) ja Jäätelökauppias (2012) ovat omissa papereissani samansukuisia slaavilaismelankolisia ja monitulkintaisia kertomuksia. Detroitissa (2016) kerronta oli suoraviivaisempaa ja miljöökin koko lailla toinen. Tänä vuonna ilmestyi Kaikkein haikein leikki, joka aiheen ja näyttämön osalta palaa Eurooppaan.
Tutut elementit ovat tallella. Lipson käyttää jälleen kerronnassaan elokuvallisuutta ja konkreettisesti elokuvaakin toistuvana motiivina. Tämänkin tarinan pinnan alla on välillä esiin nouseva epämääräinen, sukupuolijakoa kaihtava, rakkauden kituva palo. Lipson käyttää aina yhtä hienosti hyväkseen lääketieteellisiä ja anatomisia havaintoja ihmisten käyttäytymisen kuvauksen ja tulkinnan kehikkona.
Katri Lipson ei ole koskaan päästänyt minua helpolla. En ole, ehkä Detroitia lukuun ottamatta, koskaan ollut ihan varma, mistä hän kirjoittaa. Siksi Detroit, niin hyvä kirja kuin onkin, poikkeaa kuitenkin lipsonilaisesta tuotannosta.
Kaikkein haikein leikki on omistettu Sebastianille. Sebastian on myös ainakin seuraavia: Lumous-luvussa esiintyvän tarjoilijan nimi, Peili-luvussa haastateltavan vanhan näyttelijän nimi, Huuma-luvussa elokuvarooliin pyrkivän pojan nimi. Saalis-luvussa todetaan, ettei Sebastian ole puhutun pojan nimi, Talvi-luvussa Sebastian rinnastuu ruusuun, joka on ”satavuotisen jalostuksen tulosta” ja sitten ”viikon se näyttää täydelliseltä”. Viimeisessä Aave-luvussa poika on kadonnut.
Niin, romaanissa on kuusi lukua, jotka limittyvät, mutta eivät liity toisiinsa. Ne kietoutuvat keskieurooppalaisen kahvilan terassille, jossa kylpyläsesongin aikana vanhempi mies tarkkailee nuorta tarjoilijapoikaa. Mies ihailee ja kadehtii, hän on etsinyt poikaolentoa, koska haluaa valmistella muistoa. Seuraavassa luvussa mies kuolee, mutta todennäköisesti kyseessä ei ole samassa luvussa esiintyvä tarjoilijapojan maaninen isä, joka puhuu kokemuksistaan pojan äidin kanssa. Muisto on todellinen tai ei, mutta se alkaa muotoutua kolmannessa luvussa, jossa 20 vuotta myöhemmin mies ja haastattelija muistelevat elokuvaa, johon hän on poikana ollut pyrkimässä.
Viimeistään tässä vaiheessa alkoi olla selvä, ettei Kaikkein haikeinta leikkiä ole tarkoitettu tulkittavaksi perinteisen juonen rakentumisen, tragedian kaaren tai tarinamuotin avulla. En tiedä, keiden välillä on salasuhde, kuka on mustasukkainen kenestä, keneen intohimon kohteena viitataan ja ketkä ovat eronneet. Tai luulen tietäväni, että Sebastianin vanhemmat ovat osapuolina kaikissa näissä, mutta tämäkin johtopäätökseni palautuu kysymykseen, kuka on Sebastian.
Lipson osaa tehdä vaikeudesta taidetta, ja vaikken sellaisesta näkökulmasta ole lukenut hänen aikaisempia kirjojaan, tuntuu, että tällä kertaa hän tekee siitä myös hienoviritteistä ironiaa. Tekstissä nimittäin otetaan toistakymmentä kertaa kantaa asioiden monimutkaisuuteen ja epäselvyyteen.
”Ei, ei, kaikki on joko näkymätöntä tai vain osittain näkyvissä, ja sen lisäksi riesanamme – tai joskus harvoin ilonamme ¬– on asioiden lomittuneisuus, päällekkäisyys, puhumattakaan siitä, mitä läpikuultavuus tuo mukanaan.”
”Mutta tiedän kyllä, että esitystapani on keikailevan koukeroinen.”
” –Myönnän, että putosin kärryiltä. –Oikein…Älykkäintä mitä saatoitte tehdä, oli pudota kärryiltä.”
”Mainitsin ilmapiirin salamyhkäisyydestä, välillä olin varma, että minua jotenkin sahattiin linssiin.”
”Olen kertonut kaiken niin kuin se on tapahtunut. En ymmärrä, mitä mielikuvitus on ja monimielisyydet ovat tympineet aina. Mitä kirjaimellisemmin olette tätä lukeneet, sen parempi.”
Olin kuitenkin varautunut. Tiesin jo etukäteen, että tulen lukemaan romaanin kahdesti, ja edellisistä kokemuksista oppineena olin varustautunut myös muistiinpanovälinein. Luin ensin kerran läpi, ja toisella kerralla halusin ottaa kaikesta selvää. Ymmärsinkö silti? Tuskin.
Tuskastuttaa, myönnän, mutta kasvojeni lopullisen menettämisen uhallakin lähetän tämänkin kirjoituksen Katri Lipsonille. Hän on ennenkin kunnioittavasti ohjannut huomioni asioihin, joita en ole ymmärtänyt. Ei tämä helppo lukukokemus ollut, ja sekin on myönnettävä, että Lipson taitaa tällä kertaa yrittää syöttää minulle isompaa palaa kuin mitä pystyn sulattamaan. Sellainen leikkaa lukemisen ilosta siivun pois, mutta toisaalta juonivetoisia lukuromaaneja tulee ja menee sen enempiä jälkiä jättämättä.
Luin myös Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa –novellin (1912), koska se oli mainittu monissa Lipsonin kirjaa käsitelleissä teksteissä. Manninkin tarjoilijapoika on täydellisen kaunis ja Mannin Sebastian on kuin ”taiteen kaunein vertauskuva”. Lainasin Mannilta tämän blogitekstin otsikon.
Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki (2019 Tammi, 218 sivua)
Aiemmat blogitekstini Kosmonautista, Jäätelökauppiaasta ja Detroitista
Kommentit
Lähetä kommentti