Siirry pääsisältöön

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia (2017 Teos, 394 s).

Pussikaljaromaani (2004) on urbaani klassikko, Pölkky (2007) unohdettu mestariteos, Nenäpäivä (2010) viime vuosien Finlandia-voittajien parhaimmistoa, Hippa (2013) hyvä kirja. Mikko Rimminen on erinomainen kirjailija ja hänen uutuutensa yksi eniten tänä vuonna odottamistani kirjoista.


Maailman luonnollisimman asian päähenkilö on berliiniläinen Ernst, joka työskentelee avaruustutkimuslaitoksen asiakaspalvelussa. Kotona Ernstille pitää seuraa yläkerran naapurin musta kissa Theo ja työpaikalla hänen ystäväkseen voidaan katsoa siivooja Sonia.

Ernst herää aamuisin asunnossaan Prenzlauer Bergin ja Pankow’n rajoilla, hoitaa aamutoimet ja siirtyy polkupyörällään kaupungin toisella laidalla olevalle työpaikalleen (ensimmäisellä kerralla tämä kesti n. 40 sivua).

Yhtenä lauantaina Ernst on hälytetty töihin, jonne saapuu myös johtaja. Ernstille ei kerrota liikoja, mutta hänet on valittu suorittamaan sairastuneen työntekijän tehtäviä. Ernstin paikan vastaanottotiskillä on ottanut varamiespalvelun kaveri. Ernst viedään huppu päässä työtehtävänsä luo, ja koska asia on kansitekstissäkin kerrottu, voinen minäkin todeta, että Ernstin uuden tehtävän kohde on kuutio.

”---johtajatason sekaantuminen asiaan ja asioihin, joiden luonteesta ja merkityksestä Ernst itse oli kaikkea muuta kuin selvillä, oli nyt johtanut sinällään luonnolliseen, mutta lopun perin vahingolliseen käyttäytymismalliin, tilanteeseen, jossa hän ei kerta kaikkiaan kyennyt tunnustamaan olevansa kaikesta pihalla kuin puutarhatonttu.”

Jo Maailman luonnollisimman asian aloitusvirke on niin hieno, että sellaiseen ei moni uskaltaudu: ”Niin siis, odota vähän.” Kielellinen riemu jatkuu koko kirjan. ”Niitä pitkin loikki tai luikki jänis” – tavallisempi kirjoittaja valitsisi viimeistään tekstin loppuversioon, kumpi verbeistä kuvaa paremmin eläimen liikettä raitiovaunukiskojen poikki. On ihastuttavan rimmismäistä jättää molemmat lauseeseen.

Välillä Rimminenkin toki sortuu tarpeettomaan kikkailuun. Tyyliä lainatakseni: Vaikka (se) ”tietyllä tavalla” kuului ”asiaan”, lukukokemustani häiritsi (tai hankaloitti) lainausmerkkien, sulkujen, alleviivausten ”ja muiden vastaavien” jatkuva viljeleminen.

Rimmistä voi arvostella myös lukijan väkisin hämmentämisestä. Yksiä tyyli saattaa ärsyttää, mutta uskon, että useampia kiehtoo ja huvittaa. Itse puolustan Rimmistä ajatuksella, ettei tällaista tekstiä voi tuottaa väkisin. Se syntyy jossakin persoonallisen luovuuden lähteessä, useimmille ihmisille tuntemattomassa paikassa.

Teksti operoi aivan omalla tasollaan. Rimminen suhtautuu puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen kunnioituksen ja ironian, pilkan ja arvostuksen sekoittavalla analyysillä. Jokainen sana on tärkeä, mutta yksikään ei ole tekstissä itsetarkoituksella. ” ”Asia” oli ”sillä” ”selvä”.”

Yksi tarinan päähenkilöistä on kertoja. Hän tietää kaiken ja antaa lukijalle myös vihjeitä tulevasta. Kertojalla on helppoa, koska hänellä on käytettävissään Ernstin muistiinpanot ja muita tietoja miehestä. Hän reflektoi Ernstin näkemystä tapahtumien kulusta kommentoiden ja tekstiä parannellen. Samalla kirjoittaja myös työstää omaa tekstiään.

”(Tämä Ernstin piinallisen tarkasti esittämä ”matkantekoselonteko”, kuten hän diskurssia tässä kohdin luonnehtii, olisi kai helpompi vain piirtää kartalle.)”

Kertojarakenne on kirjan nerokkain puoli: välillä kertoja puhuttelee meitä lukijoita, välillä suoraan minua. Asiat ovat tekstissä, suluissa ja alaviitteissä.

”Kun puhun ”meistä molemmista” niin oikeastaan tekisi mieli puhua ”molempien” sijaan ”kaikista”, sillä moni asia tässä sekasotkussa koskee paitsi sinua, myös (esimerkiksi) ”meitä”, ”häntä”, ”heitä” ja ”niitä”. Tiedän, että tämä on tavattoman epämääräistä ja -tyydyttävää, mutta koko vyyhti ei ikävä kyllä tunne oikopolkuja.”

Tekstissä on mukana kuvitusta, mutta ainakaan päällisin puolin se ei näytä liittyvän tarinaan. Niiden lisäksi on – kiitos – säännöllisiä siihenastisia tapahtumia yhteen kasaavia luetteloita.

Maailman luonnollisin asia on haastava, monitasoinen ja -ulotteinen lukukokemus. Se on hyvin koskettava kirja. Minä en osaa selittää, mikä on tuo mystinen ja kosminen kuutio, enkä kuvailla sitä niin, että asiasta tähän kirjoittaisin. Mutta samaan aikaan tuntuu, että tiedän, mistä Rimminen kirjoittaa.

Onnistuiko hän kirjallaan luomaan toista todellisuutta, uutta ulottuvuutta, jotakin sellaista, mitä ehkä tavoittelikin? Tarina vieraannuttaa, mutta tuntuu samaan aikaan hyvin kotoisalta ja lämpimältä. Ernst on irrallinen ja hajanainen hahmo omassa pienessä todellisuudessaan. Maailmassa on liian paljon reittimerkkejä.

Maailman luonnollisin asia ei ole juonivetoinen kirja, ja voin tunnustaa, etten ymmärrä, miten tarina päättyi. Oikeastaan sillä ei ole mitään väliä.

”Jollakin tasolla olen ollut ymmärtävinäni, että tällainen tarinallisuus elikkä ilmeisesti lähinnä asioiden ”kuvailu” on ikään kuin omiaan aiheuttamaan tunteita, ja tunteiden kautta myös itse ”asia” kai sitten on helpompi esittää.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…