Siirry pääsisältöön

Markus Leikola: Uuden maailman katu

Markus Leikola: Uuden maailman katu (2016 WSOY, 939 s).



Markus Leikolan jättimäisen eepoksen seitsemän luvun nimet kertovat olennaisen kuluneesta vuosisadasta: Sota, Sodan jälkeen, Sotaa ennen, Uusi sota, Rauha/Sota, Syvä uni ja Sota/Rauha. USA, Neuvostoliitto, Venäjä, Englanti, Saksa, Ranska ja Puola ovat vuosina 1912-2012 olleet koko ajan joko sodassa, toipumassa edellisestä tai valmistautumassa seuraavaan.

Kirjan vuosisata alkaa Titanicin uppoamisesta 1912, ja tapahtumaa seurataan radiosähköttäjien silmin. Yksi sähköttäjistä tapaa myöhemmin New Yorkin metrossa Lev Trotskin, ja niin lukija onkin jo tiukasti kyydissä mukana. Vuosisata etenee vauhdikkaasti.

Uuden maailman kadun tarkkailija-vaikuttaja-kertojahahmo on nimeltään Woland. Hän on laina Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan –teoksesta, ja Leikola viekin lukijan Bulgakovin tutuksi tekemille Patriarkan lammille Moskovaan. Wolandin seikkaillessa reaaliajassa läpi vuosisadan valtaosan tarinasta kertoo imperfektissä ulkopuolinen kertoja.

Uuden maailman katu on maailmanhistoriaa yksilötasolla. Ajan merkkihenkilöt, mahtimiehet, ovat inhimillisiä toimijoita, jotka tekevät isoja ratkaisuja usein hyvin sattumanvaraisesti. 

”Niinpä kun Potsdamin kokousta oli kestänyt viikon eikä kukaan ollut puhunut pommista mitään, Harry S. Truman ilmestyi illalla kuin ohimennen Stalinin rinnalle ja sanoi tälle: -Ai niin muuten, olemme testanneet uutta pommia. Erittäin tuhovoimaista uutta pommia. -Mutta sepä hienoa! Ai että erittäin tuhovoimainen! Sehän saattaa sitten ratkaista taistelun japanilaisia vastaan, Stalin vastasi ilmeenkään värähtämättä.”

Ihan kaikki historian käänteet eivät ole ensimmäisen maailmansodan ajoilta niin hyvin hallussa, että voisin vakaasti sanoa, mikä on faktaa, mikä Leikolan luomaa fiktiota. Pelkään, että osa kirjan viehättävästä ideasta meni tästä syystä minulta ohi. Esimerkiksi Franklin D. Roosevelt on tuttu nimi historiasta, mutta henkilönä täysin vieras. Siksi hänen henkilökuvansa syventäminen menee Leikolan esittämällä tavalla minun kohdallani vähän hukkaan. Eikä nyt rehellisesti sanoen ihan mahdottomasti kiinnostakaan.

Historian yksityiskohtia ei voi kukaan hallita. Sillä yritin lohduttautua tajutessani, että olen menettämässä otteeni lukukokemuksesta. Historian tapahtumien yhteydet ovat vaikeasti havaittavissa, aika kuluu ja asiat vyyhteytyvät. Järkevintä onkin lukea Leikolan kirjaa kuin maallikko historiaan perehtymässä - tarinana, isona kuvana.

”Kuten jo olet havainnut, rakas lukijani, jotkut nimet katoavat historian hämäriin ja toiset pulpahtelevat sieltä esiin, kolmannet tekevät parhaansa räpiköidessään pinnassa siellä missä valokeila sohii hämärästä esiin nimiröykkiöitä, neljännet kelluvat kuin itsestään, ansiosta taikka sitten ei, ja viidennet, he taas väistelevät kaiken kaltaista julkisempaa mainintaa, ovat vain tyytyväisiä kun heidän panoksensa tapahtumain kulkuun on tiedossa vain niillä, joiden tarvitseekin tietää keitä he ovat.”

Oma lukunautintoni parani siirryttäessä itselleni tutumpaan maailmansotien jälkeiseen aikaan. Markus Leikola lainaa taitavasi historiankirjoitusta sekä kaunokirjallisuuden fiktiivisiä hahmoja. Leikolan Stalin on hämmästyttävän lähellä Jari Tervon Myyrän Stalinia. Minua vain pelotti enemmän Tervon Stalinin tapaamisella.

Uuden maailman kadun idea on erittäin hyvä, mutta valitettavasti toteutus jää siitä jälkeen. Välillä tarina junnaa ja puuduttaa, teksti on tapahtumien luettelemista. Kirja on liian runsas. Se paljastui viimeistään, kun lukemisen jälkeen tutkin kirjan Facebook-sivuilla olevaa henkilöluetteloa. Listassa on monta nimeä, joiden vaiheet, rooli ja henkilö olivat jääneet hyvin etäisiksi.

Uuden maailman kadun historia on ensisijaisesti tiedonvälityksen historiaa. Media-alan ihminen katsoo maailmanhistoriaa media-alan näkökulmasta. Se on relevantti lähestymistapa, ehkä yksi tärkeimmistä mahdollisista, mutta onko se käypä pohja kirjan pääidealle eli historian kuvaukselle yksittäisen ihmisen näkökulmasta?

Vaivihkaiset siirtymät historian vaiheesta toiseen ovat kuitenkin sujuvia. Tarina on pullollaan mieleenpainuvia yksityiskohtia ja kohtauksia. Missä muussa kirjassa Bulgakovin fiktiivinen Woland on käymässä itsemurhaa hautovan Hemingwayn luona samaan aikaan, kun Juri Gagarin lentää yli 28 000 kilometrin tuntivauhtia? Kuka on aiemmin kuvannut JFK:n seksiaddiktiota näin hersyvästi?

”Minä käyn tarkistamassa Patriarkan lammet, ja sillä hetkellä kun Kremlin kello lyö kaksitoista, lampi – niitä on jo pitkään ollut vain yksi – jäätyy. Jää on teräsjäätä, pelikirkasta, sellaista, johon piirtävän luistimen jälki näkyy kauas.”

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…