Siirry pääsisältöön

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän on täysin revitty.

”Jossain lähistöllä olivat hänen kämppäkaverinsa – ystävänsä – ja hän oli selvinnyt jälleen yhdestä päivästä paljastamatta yhtään salaisuutta ja saanut taas yhden päivän lisää matkaa nykyisen minänsä ja sen ihmisen väliin, joka hän oli kerran ollut.”

Niin kauan kuin ystävykset muistavat, Jude on kärsinyt kovista jalkakivuista. Hän myös vaivaantuu helposti JB:n projektista kuvata ystäviään arkisissa tilanteissa ja maalata näiden valokuvien perusteella tauluja.

Jude ei kerro entisestä elämästään kenellekään ja vuosien aikana on saavutettu yhteisymmärrys: ongelmia ja salaisuuksia tiedetään olevan, mutta niistä ei puhuta. Jude kertoo aina vain välttämättömän. Hän on kehittänyt tekniikoita olla puhumatta itsestään.

Jude ymmärtää itsekin, että hänen on alettava kertoa elämästään, muuten hän menettää otteen lopullisesti. Menneisyys on traumaattinen ja salattu, siitä tuntuu olevan mahdoton puhua, vaikka ympärillä on kilttejä ja välittäviä ihmisiä.

”Monta vuotta hän oli kuvitellut holvin, jonne hän päivän päätteeksi keräsi kuvat ja tapahtumasarjat ja sanat, joita ei halunnut enää ajatella; hän avasi raskasta teräsovea sen verran, että sai hätistettyä ne sisään ja työnsi sen nopeasti ja visusti kiinni. Mutta tämä menetelmä ei ollut tehokas: muistot tihkuivat silti ulos. Hän huomasi, että ne piti eliminoida eikä ainoastaan varastoida.”

Yanagihara ei oikeastaan esittele henkilöitään kirjan sivuilla, vaan heille syntyy luonne ja historia toiminnan ja ajatusten kautta. Kirjailija ikään kuin viipaloi henkilönsä siivu kerrallaan ja paljastaa heidät lukijalle tarinan edetessä. Oleellinen osa tarinaa ovat ajalliset takautumat, joita Yanagihara käyttää melko perinteisellä tavalla.

Lukukokemuksena Pieni elämä palautti mieleeni Jeffrey Eugenidesin laajat romaanit Middlesex ja Naimapuuhia. Yanagihara onkin amerikkalaisen paksun nykyproosan kuuliainen edustaja. Runsas sivumäärä mahdollistaa syvällisen henkilökuvauksen, mutta pelkkä sivumääräkään ei auta, taidot ratkaisevat.

Lähes tuhatsivuisia kirjoja tulee luettua kriittisesti, pohdittua olisiko jotakin voinut karsia. Minusta tällä kertaa ei olisi voinut. Yanagihara ei kuitenkaan täysin onnistu henkilöidensä kuljettamisessa vuosien halki. Tutustuin heihin kolmikymppisinä. Myöhemmin keski-iässä heidän henkilökuvauksensa ei ollut pysynyt fyysisen iän perässä. He olivat edelleen silmissäni nuoria. Yanagihara on ehkä itsekin aistinut tämän, koska miesten iästä muistutetaan tekstissä säännöllisesti.

Yanagihara käyttää lyhyitä osuuksia lukuun ottamatta kertojaa, joka kuvaa tapahtumia varsin seikkaperäisesti. Kirjan dialogi on runsasta ja vilkasta. Kun noin kolmannes kirjasta on takana, Yanagihara jättää muut henkilöt hetkeksi taustalle ja alkaa kertoa lukijalle Juden historiaa. Se ei ole mukavaa luettavaa.

Puolivälin jälkeen Juden hyeenat ovat saaneet lukijastakin otteen. Olen silloin hetkeksi lakannut tekemästä muistiinpanojani tätä kirjoitusta varten. Tarina on alkanut tiivistyä. Se on muuttunut niin lohduttomaksi ja vihan tunteita pintaan nostattavaksi, etten uskonut kirjoitetun fiktion sellaiseen pystyvän. Paikallaan on perinteinen varoitus: ei kaikkein herkimmille.

Kirjasta jää silti lopulta outo lämmin tunne. Siitä tulee riipaiseva tarina ystävyydestä, rakkaudesta, luopumisen mahdottomuudesta, riippuvuudesta toiseen ihmiseen. Ihmisen tyhjyydestä ja siitä, kun elämä hallitsemattomasti valuu sormien läpi. Pieni elämä on kirja, joka ankkuroituu lukuhistoriaani. Jude, Willem ja muut kulkivat kanssani, kun talvi rimpuili ja kevät koitti vuonna 2017.

Pieni elämä? Kaikkea muuta. Kaunis, järkyttävä ja unohtumaton.

”Ja hän itkee ja itkee, itkee kaikkea mitä on ollut, kaikkea mitä olisi voinut olla, jokaista vanhaa haavaa, jokaista vanhaa onnen hetkeä, itkee häpeästä ja ilosta, itkee koska lopultakin saa olla lapsi, jolla on lapsen oikut ja halut ja epävarmuudet---”


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…