Siirry pääsisältöön

Maaliskuussa 2017 luetut


Suositukseksi nousee:

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Lukukokemuksina säilyvät:

Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868 WSOY, suom. Juhani Konkka, tark. Vappu Orlov, 954 s).
Idiootin lukeminen kesti puoli vuotta, aivan liian kauan. Rakas lukion äidinkielenopettajani kertoi aikanaan, että tunsi itsensä idiootiksi, kun oli joutunut lukemaan Dostojevskin klassikon yhdeksän kertaa. Sitä opettajani ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti hän on lukenut sen vielä noiden päivien jälkeenkin. Ymmärrän vitsin paremmin nyt.
Annan itselleni anteeksi, että lukukokemus ei ollut ensimmäisellä kerralla täydellinen, ei oikeastaan kovin ikimuistoinenkaan. En tavoittanut kokonaisuutta, en löytänyt odottamaani mielensisäistä pohdintaa. Idiootin juonenkuljetus on aika yksinkertainen, jopa naiivi, keskivaiheilla pitkäveteinenkin, eikä teosta juonen takia ole klassikoksi nimettykään. Tekstissä on niin monia upeita kohtauksia, että haluan ymmärtää niiden merkityksen paremmin. Siksi uusi lukukerta odottaa tuoreemman käännöksen parissa.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti (2017 WSOY, 286 s).
Kirjan kannessa on vasara ja Iron Maidenin c-kasetti, ja minusta tuntuu jo valmiiksi, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. 1970-luvun alussa syntyneiden perheenisien tarinoita on ilmestynyt viime vuosina paljon. Mikko Kalajoella on aikojen merkit hallussa: heavy-lyriikat osuvat kohdilleen, pikkulasten pukeminen aamukiireessä on saatanasta ja rintamamiestalon sisäilmasta riittää hersyvää tarinaa vuosikymmeniksi. Tilanteet ovat aitoja ja kohtaukset paikoin ääneen naurettavan hauskoja, lopun tragedialtakaan ei vältytä. Mikko Kalajoen kirja ei ole millään muotoa huono, mutta koska Kalajoki on hyvä kirjoittaja, toivoisin häneltä seuraavaksi jotakin kunnianhimoisempaa ja persoonallisempaa.

Markus Leikola: Uuden maailman katu

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio (2017 HS-kirjat, 383 s).
Seurasin Jari Aarnion oikeudenkäyntejä tiiviisti mediassa, joten kaikki kirjassa esitetty ei ollut uutta tietoa. Sitäkin tämä Helsingin Sanomien rikostoimittajien kirja toki tarjosi paljon. Kirja on tavattoman hyvin jäsennelty ja kirjoitettu ja mielestäni kirjoittajat onnistuivat säilyttämään puolueettoman kannan. Tapahtumat on onnistuttu käsittelemään monipuolisesti, ja yksityiskohtien tarkastelutarkkuus on hyvä. Tuskin jää viimeiseksi kirjaksi Aarnio-vyyhdistä, mutta varmasti tulee olemaan parhaita kokonaisuuksia.

Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki (1997 Gummerus, 231 s).
On mielenkiintoista jälkikäteen seurata Harri Sirolan ja Anja Snellmanin kirjallista dialogia; tarinaa joka alkoi 1980-luvun alussa kahden kohutun esikoiskirjailijan rakkaudella, ja joka muotoaan muuttaen jatkuu tänäkin päivänä. Syysprinssiin kalaretken niminovelli on hyvä ja kolme muuta kertomusta tavanomaisempia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…