Siirry pääsisältöön

Maaliskuussa 2017 luetut


Suositukseksi nousee:

Hanya Yanagihara: Pieni elämä


Lukukokemuksina säilyvät:

Fjodor Dostojevski: Idiootti (1868 WSOY, suom. Juhani Konkka, tark. Vappu Orlov, 954 s).
Idiootin lukeminen kesti puoli vuotta, aivan liian kauan. Rakas lukion äidinkielenopettajani kertoi aikanaan, että tunsi itsensä idiootiksi, kun oli joutunut lukemaan Dostojevskin klassikon yhdeksän kertaa. Sitä opettajani ei todellakaan ollut, ja todennäköisesti hän on lukenut sen vielä noiden päivien jälkeenkin. Ymmärrän vitsin paremmin nyt.
Annan itselleni anteeksi, että lukukokemus ei ollut ensimmäisellä kerralla täydellinen, ei oikeastaan kovin ikimuistoinenkaan. En tavoittanut kokonaisuutta, en löytänyt odottamaani mielensisäistä pohdintaa. Idiootin juonenkuljetus on aika yksinkertainen, jopa naiivi, keskivaiheilla pitkäveteinenkin, eikä teosta juonen takia ole klassikoksi nimettykään. Tekstissä on niin monia upeita kohtauksia, että haluan ymmärtää niiden merkityksen paremmin. Siksi uusi lukukerta odottaa tuoreemman käännöksen parissa.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti (2017 WSOY, 286 s).
Kirjan kannessa on vasara ja Iron Maidenin c-kasetti, ja minusta tuntuu jo valmiiksi, että olen lukenut kirjan aikaisemminkin. 1970-luvun alussa syntyneiden perheenisien tarinoita on ilmestynyt viime vuosina paljon. Mikko Kalajoella on aikojen merkit hallussa: heavy-lyriikat osuvat kohdilleen, pikkulasten pukeminen aamukiireessä on saatanasta ja rintamamiestalon sisäilmasta riittää hersyvää tarinaa vuosikymmeniksi. Tilanteet ovat aitoja ja kohtaukset paikoin ääneen naurettavan hauskoja, lopun tragedialtakaan ei vältytä. Mikko Kalajoen kirja ei ole millään muotoa huono, mutta koska Kalajoki on hyvä kirjoittaja, toivoisin häneltä seuraavaksi jotakin kunnianhimoisempaa ja persoonallisempaa.

Markus Leikola: Uuden maailman katu

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio (2017 HS-kirjat, 383 s).
Seurasin Jari Aarnion oikeudenkäyntejä tiiviisti mediassa, joten kaikki kirjassa esitetty ei ollut uutta tietoa. Sitäkin tämä Helsingin Sanomien rikostoimittajien kirja toki tarjosi paljon. Kirja on tavattoman hyvin jäsennelty ja kirjoitettu ja mielestäni kirjoittajat onnistuivat säilyttämään puolueettoman kannan. Tapahtumat on onnistuttu käsittelemään monipuolisesti, ja yksityiskohtien tarkastelutarkkuus on hyvä. Tuskin jää viimeiseksi kirjaksi Aarnio-vyyhdistä, mutta varmasti tulee olemaan parhaita kokonaisuuksia.

Harri Sirola: Syysprinssin kalaretki (1997 Gummerus, 231 s).
On mielenkiintoista jälkikäteen seurata Harri Sirolan ja Anja Snellmanin kirjallista dialogia; tarinaa joka alkoi 1980-luvun alussa kahden kohutun esikoiskirjailijan rakkaudella, ja joka muotoaan muuttaen jatkuu tänäkin päivänä. Syysprinssiin kalaretken niminovelli on hyvä ja kolme muuta kertomusta tavanomaisempia.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…