Siirry pääsisältöön

Antti Tuuri: Tangopojat

Antti Tuuri: Tangopojat (2016 Otava, 317 s)


Pidän paljon Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan romaaneista Pohjanmaa, Ameriikan raitti ja Lakeuden kutsu. Katson ne jopa lukuharrastukseni kivijaloiksi, ne olivat ensimmäisiä erittäin hyviä lukukokemuksia aikanaan. Olen lukenut useimmat Tuurin kirjoista, mutta ollut uusimpiin viime vuosina hieman kyllästynyt. Nyt innostuin uudestaan - olisiko uusi kiinnostava teema löytynyt: Pohjanmaalta 1960-luvulla Ruotsiin muuttaneiden ja sinne jääneiden vaiheet.

Eletään vuotta 1966 Etelä-Pohjanmaalla. Sauli on hyvä, oikeudenmukainen ja maltillinen nuori mies. Hän asuu sisarensa ja tämän perheen luona omakotitalon vinttikammarissa, toisessa päässä asuu lankomiehen äiti. Tuuri piirtää miljöön niukoin sanoin. Hyvä kun hän on ehtinyt mainita, keitä jakamattomassa perintötalossa asuu, kun se on jo elävänä lukijan mielessä.

Sauli elättää itsensä hanttihommilla ja soittaa haitaria tanssiyhtye Hurmassa. Hänen rakkautensa solisti Elinaan muuttuu yhtäkkiä yksipuoliseksi kaipaukseksi: Elina ottaa lopputilin Hurmasta keskellä yötä keikkabussissa Lappajärven ja Lummukan välisellä tiellä ja muuttaa Ruotsiin.

Myös Saulia alkaa Ruotsiin muutto kiinnostaa enemmän kuin kuorma-autolla ajaminen tai rengin pesti isäpuolen sokerijuurikaspellolla, vaikka hänen lähtönsä perimmäinen syy onkin Elinan perään meneminen. Monella suomalaisella lähtö on edessä, kun kotimaassa seinä tulee vastaan.

”Pöytään tuli tuttuja poikia Ylikylästä ja ne kertoivat, että Vaasassa hotelli Astorissa istui mies, jolla oli valta ottaa ja päästää, palkata riskejä miehiä Ruotsiin töihin Volvon tehtaille.”

Lähtijöiden usko tulevaan on luja, elämä vaihtuu parempaan. Sen kunniaksi laivalla otetaan ensimmäiset jaloviinat auton myynnistä saadulla pesämunalla. Mielessä on nopea muutto takaisin, kunhan on tienattu sen verran, että kehtaa palata.

Skövdeen saapumisen jälkeen miehet marssitetaan asemalta kuin karjalauma Volvon konttorille. Heidät erotellaan testien ja ulkoisen olemuksen perusteella eri töihin. Tuurin kuvaus menettelystä, työolosuhteista ja majoituspaikasta nostaa mieleen paljon synkemmät vaiheet ihmiskunnan historiassa.

”Pois lähtiessämme naureskelimme ruotsalaisten testejä. Meistä tuntui, etteivät Volvon työhönottajat pitäneet meitä kovin korkealle kehittyneinä olentoina.”

Onneksi mielikuva menee ohi. Ammattiyhdistysliike pitää ainakin periaatteessa uusistakin tulijoista huolta, vapaapäiviä on, ja loma-ajan palkkaoikeuskin karttuu vähitellen. Alkuun monet nukkuvat kuitenkin autoissa eikä lieveilmiöiltä vältytä. Ollaan finnjäveliyden alkulähteillä.

Elämä Ruotsissa alkaa sujua suomalaispiireissä, baareissa ja tansseissa. Musiikki ja tanssilavat tulevat uudestaan Saulin elämään – ”Suomesta tulleet eivät halunneet kuulla ruotsalaisten ilovirsiä, koska elämä ei sitä ollut, vaan se oli kärsimystä ja häpeää.”

Antti Tuurin tyyli on hioutunut aikoja sitten ylimääräisistä särmistä. Teksti on selkeää ja yksinkertaista, mutta kertoo paljon. Minua on aina viehättänyt Tuurin persoonallinen tekniikka kirjoittaa dialogi tekstin sekaan käyttämättä perinteistä vuoropuhelumuotoa. Minä-kertoja lakonisesti toteaa, mitä kukin sanoo. Lauseenvastikkeiden käyttö on tarkkaa, välimerkit huolellisesti valitut. Kerronnassa lomittuvat dialogi, tarinan kuljettaminen reaaliajassa sekä aiemmat tapahtumat.

”Kamppila oikein tivasi, muistinko, mitä hän minulle oli sanonut. Sanoin muistavani. Kamppila huusi saman asian myös Elinalle; en tiennyt sen pitäneen puhuttelun myös sille.”

Lukiessa huvitun toistuvasti Tuurin tekstin sisäisestä sanailusta. Hauskuus syntyy siitä, että se on toteavaa, rauhallista ja kypsää tekstiä, josta on kuitenkin helposti luettavissa karski ja miehisen kuittaileva puheenparsi.

”Kerroin olevani herkkä taiteilija, muusikko, jolle paperipuun lastaaminen käsipelillä ei sopinut: haitarinsoitossa tarvittiin ehjiä ja herkkiä sormia. Tunnustin kuitenkin, että työ kiinnosti minua teknillisenä haasteena ja ottaisin sen siitä syystä vastaan. Huhtala pyysi vaimoaan todistamaan, etten ollut pyytänyt mitään palkkaa lastaustyöstä, vaan tekisin sen, koska minua kiinnosti tekniikka, jolla saisimme puut hankalasta paikasta auton lavalle.”

Rempseästä pohjalaisuudesta siirrytään kuitenkin hetkessä, yhden aukeaman aikana miehiseen tragediaan. Lainat on hoitamatta eikä auton moottorin korjaamiseen ole varaa.

Tangopojat on lukuvuoteni toistaiseksi iloisin yllätys. Uskallanko toivoa, että sarja jatkuisi kuin Pohjanmaa aikanaan. Kiinnostaisi nimittäin tietää, mitä Elinalle ja Saulille kuuluu.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…