Siirry pääsisältöön

Katri Lipson: Detroit

Katri Lipson: Detroit (2016 Tammi, 375 s).

” ’Eniten maailmassa rakastamme poikaamme. Hän on älykäs, huumorintajuinen, herkkä, lämminsydäminen, monella tavalla lahjakas.’ Nämä ominaisuudet on lueteltava, koska tohtorilla voi olla ennakkoluuloja jääkiekkoilijoita kohtaan.”


Mitä kohtalokkaassa laitataklauksessa tapahtui? Videokuvan perusteella näyttää kuin Timothy ehtisi huomata järkälemäisen vastustajan lähestyvän takaviistosta. Miksi hän ei suojaudu ja ota taklausta turvallisesti vastaan, vaan kääntää katseensa toisaalle? Pelikellon ajassa 57:23 päättyy yhden lupaavan NHL-kiekkoilijan ura ja vähän sen jälkeen myös toisen.

”Sitä on paha katsella. Katsoja tuntee sen omassa niskassaan, sormet kokeilevat vaivihkaa liikkuvatko vielä. Mutta taklaustakin pahempaa on katsoa jäälle lysähtäneen Callahanin mykkää liikkumattomuutta ja jäähallin kattoa tapittavia silmiä.”

Parikymppinen Timothy Callahan makaa neliraajahalvaantuneena nevadalaisessa kuntoutuslaitoksessa. Timothy seuraa tiiviisti entisen pelikaverinsa Nathan Delormen edesottamuksia. Nathaninkin ura on päättymässä hyvin nuorena. Hän on palkannut seurakseen sokean ilotytön Janet van Dyken. He viettävät viskinhuuruista aikaa motellihuoneissa, tien päällä ja aavikolla.

Timothy odottaa, mutta Nathan ei tule häntä katsomaan. Nathan lupasi aina suojella Timothya, ottaa vastaan tämänkin mustelmat. He ovat molemmat pudonneita, pohjaan kolahtaneita. Timothy liikuttaa vain päätään ja hartioitaan. Nathanin syöksykierre on jyrkkä ja sitä sävyttää välinpitämättömyys, kaiken tuhoava mielen tyhjyys.

”Timothy tulee kärsimään karmeita tuskia Nathanin takia. Sekä henkisiä että ruumiillisia. Eivätkö he muka tienneet sitä heti jo siellä pukuhuoneessa.”

Moni on kirjoittanut, että Detroit on kirja jääkiekosta. Olen eri mieltä, vaikka avaintapahtumat sijoittuvatkin päätypleksin edustalle ja joukkueen illanviettoon. Detroit on kirja ystävyydestä ja tuhotuista unelmista.

Katri Lipson vie kolmannen romaaninsa tapahtumat uusille areenoille. Taakse jäävät Kosmonautin ja Jäätelökauppiaan Itä-Eurooppa. Neuvostoliitosta ja Tsekkoslovakiasta siirrytään nykyajan USA:han ja Kanadaan. Itäblokin köyhyys, kylmyys ja kaaliruoat vaihtuvat prameisiin halleihin, autiomaan paahteeseen ja miljoonasopimuksiin.

Detroitista oli lupa odottaa Jäätelökauppiasta helppolukuisempaa, vähemmän vaikeaselkoista. Se toteutui, mutta samalla aavistuksen verotti Katri Lipsonin kirjojen omalaatuista tunnelmaa. Paikoin jopa arvasin, mitä tulee tapahtumaan.

Detroitin dialogi ja ihmisten eleiden kuvaaminen vuorovaikutuksen aikana on vähäeläistä, kirkasta ja täyteläistä. Lipsonin kieli on uskottavaa ja luonnollista. Hän ei käytä turhia sanoja. Dialogi, tarkat havainnot ja ihmisten ajattelun kuvaaminen rytmittyvät taitavasti.

”Hän pelkäsi niin kovasti, hän pelkäsi aina, että poika loukkaantuisi pahasti. Pienet kolhut olivat parempia kuin ei kolhuja ollenkaan, koska hänestä tuntui, että kolhut ovat kuin velkaa, jota pitää lyhentää säännöllisesti, koska rästiin jäänyt velka ei koskaan unohdu vaan ynnätään seuraavaan summaan.”

Jo Kosmonautissa Katri Lipson kirjoitti hienosti jääkiekosta, ja Detroit vahvistaa, että hän pienistä epätarkkuuksista ja muutamista termien kömpelyyksistä huolimatta tuntee lajin. Ammattinsa puolesta hän tuntee myös lääketieteen. Kaikissa Lipsonin kirjoissa on ollut tarkkoja havaintoja ihmisen anatomiasta ja kehon toiminnoista.  Hän ujuttaa asiantuntemustaan luontevasti vaivihkaisina annoksina – ei kirjoita lääketieteestä, vaan käyttää sitä taitavasti hyväkseen kuvatessaan henkilöitään.

Kosmonautti oli vuonna 2008 paras lukemani kirja, Jäätelökauppiaan (2012) olen lukenut toistaiseksi kahdesti, ja Detroit meni näin huhtikuun alussa vuoden 2016 lukukokemusteni kärkeen. Katri Lipson taitaa olla suosikkikirjailijani.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…