Siirry pääsisältöön

Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilpi: Kirkolle (1937 Otava, 440 s).

Yle Areenan äänikirja. Radioteatteri esittää Volter Kilpi: Kirkolle. Lukijana Esko Salervo (2014; 105 osaa) http://areena.yle.fi/1-2307268

Lähdin Volter Kilven venekunnan mukana kokonaisen teoksen mittaiselle kirkkomatkalle marraskuun ensiloskien aikaan ja pääsin perille huhtikuun loppupuolella kevään ollessa jo pitkällä. En aina uskonut Volterin koskaan pääsevän sanoihin
"Kirkon kellotkin jo kumahtelivat metsän takana. Kummallinen rauha muutenkin tiellä, vaikka joutua ja kiirettä olikin niin pitkälle kuin silmä väen jonoa ja polun juonta metsän kohduissa erotti. Ei enää oikeastaan paljon puhuttu keskinäisiä, jokaisella olivat nyt omat ajatuksensa ja kirkon tieto mielessä". 



VOLTER KILPI ON HAUSKA MIES

Volterin maailma lävähti ensimmäisistä sanoista saman tien aisteille. Mitä tekstin, kielen ja poikkeuksellisten sanojen tykitystä. On juhannus 1800-luvun loppupuolen länsisuomalaisessa saaristokylässä ja ollaan lähdössä veneellä kirkolle. Lahdenperän talo sijaitsee rannasta kauimpana, niinpä sieltä on lähdetty ensimmäisenä liikkeelle. Hyvissä ajoin pitää olla, ja lautamies-isännän johdolla tullaan kylän läpi. Isännän mieli soimaa kulkiessaan kylänväkeä, ketä mistäkin syystä. Toisten joukossa kulkee renkipoika Albin, aikamiehen elkein kun on saanut päälleen ensimmäiset oikeat alushousunsa.

"Albin siis kesti kiusaukset ja asteli akkunan editse päätä nostamatta ja siten säilytetyin niskonököin ja leuanpidoin, ikäänkuin mies hänen ijässään ja hänen nykyisissä trompuissaan möisi kunniansa ja orastavien viiksenalkujensa vakaisuuden arvot, jos nyt oli heikko ja siirteli silmää tientantereen totisista ja kaksivartisista kärrynraiteista niin huikenteleviin ja perhosenkirjaviin kuin tytönkoreuksiin akkunoissa ja lehakkoihin lenningeissään."

Naurahdin todennäköisesti ääneen Haagan torilla, kun Vähätalon isäntä sai partaa ajaessaan haavan toiseenkin poskeensa. Päivän nauru on välillä tullut hieman halpamaisesti henkilön nimestä, mutta yritäpä itse kuunnella julkisessa tilassa pokkana, kun yhtäkkiä tarinaan astuu Ylispään Brynolf. Ymmärrän hyvin kynnyksen Volter Kilven tekstiä kohtaan. Vaikeahkoon kieleen tottuu kuitenkin nopeasti. Se kuljettaa mukanaan, outoihin sanoihin ei tule juututtua, kun tekstin rytmi on tuttu.

Kirkolle lähtijöitä mietityttää paljon toistensa vaateparsien vertailu. Minkälaisissa vetimissä sitä kehtaa juhannuskirkkoon lähteä. Siitä ja yhtäkkisestä lähtemisen tohinasta kehkeytyy pieni riitakin Vähätalon Justiinan ja Andersin välille.  Justiina ei säästele sanojaan naapureidensakaan pukeutumista tarkkaillessaan.

"Ja kuinkas on räähkä ja vaivainen tälläkin erällä taas hankkinut itsensä; vaatteet roikkumassa yllä kuin roitinkluutit riukuseipään uumilla variksenpeljätyksinä pellolla; siepattu orsilta, mitä lievettä kynsiin on sattunut ja hamssittu ylle niin kuin on kerjetty, holoröijykin napitettu vääriin reikiinsä rinnoilla ja hame vinosti ryntäillä!"

UNIVERSAALIEN SOSIAALISTEN TILANTEIDEN JA SUHTEIDEN TULKINTA

Porukkaa kertyy lisää, kun matka kohti venevalkamaa etenee. Sen myötä lisääntyvät kiusalliset kohtaamiset ja hienot kuvaukset siitä, kuinka ihmiset pyrkivät ajoittamaan kävelynsä, hidastamaan tai nopeuttamaan rytmiään välttääkseen naapurinsa. Välttyäkseen joutumasta kohtaamaan vanhat riidat ja kyräilyt.

On yksinkertaisesti nerokasta, miten Volter Kilpi kuvaa ihmisten välisten suhteiden jännitteitä, sosiaalisia kerrostumia ja ajatusten monitasoisuutta kertoessaan, kuinka kaksi isäntää juttelee viljasta, lehmistä, lampaista ja hevosista. Tunne-elämän kuvaus on mestarillista kirjallisuutta.

Metänkylän Agata, omavarainen leskirouva liittyy kirkkokulkueeseen ja taas kuulokkeista valuu tarkkanäköistäkin tarkkanäköisempää kielellistä ilotulitusta. Agata on kylän vanhin ja ollut jo monen kirkkomatkalaisen syntymässäkin mukana. Hän suhtautuu elämänkulkuun vanhuksen viisauden ja kokemuksen tyyneydellä. Agata kulkee Vihtoriinan ja Justiinan välissä kuunnellen näiden sanailuja ja kateellisia kyräilyjä.

"Kuinkas tuli mieleenikään: jokos teidän isä nyt on jo maksanut saalin hinnan vai Alastalon kapteenille: syksyllähän se kuului jääneen velkaa?, kysäistiin samassa kavalan hurskaasti ja kielenpään livahtamalta sekä kuin ohimennen ja äkiltään, pari keltaista hammaslohkoakin vilahti samassa kuin vahingossa näkyville huulien kapeilta ja hymyn happamilta."

Mattsonin Marjaanan ja Herras-Mantan paheksunnan ja juorujen aiheena on Siljan ja Vernerin nuori ja sopimaton rakkaus. Pahat kielet kertovat, että Verneri on jo naitettu Urkolan Suomalle ja myötäjäisinä on liikkunut parkinpykäysrahoja. Itkuhan siinä Siljalta pääsee pahojen puheiden takia, kun tuli julkinen häpäistys ja salaisuuden paljastuminen.

Toistalolla on arkea ja juhlaa, kun isä saapuu purjehdukselta kotiin juhannukseksi. Mutta tällä kertaa hieman yllättäen kesken leivonnan tuvan ollessa vielä sekaisin. 10 vuotta ovat olleet naimisissa, mutta niin vaan on ihminen häveliäs, kun ei ole pitkään aikaa nähty. Onneksi lapsi toimii siinä sylissä katalyyttinä.

"Kättä vain siis paiskattiin ja sen verran vävähtelivät äidin huulet ja välähti isän silmässä, että kumpikin tiesi ilon olevan isoisen ja yhteisen niin itsessä kuin kaivatussakin. Olihan Väinö nyt kuitenkin äidin sylissä, vierastelevana tosin ja toisen käden sormen päätä huultensa väliin lykäten, mutta omana pallerona kummallekin, ja niinpä oli, jos mitä neuvottomuutta ja ylenkyllän arastelua oli näin ensikohtaamisen yllätyksissä, yhteinen puheenaihe ja huomion kohde kohta käsillä ja mielen tarjolla."

Väki pakkautuu rantahuoneelle ja Juuvanin vaari sälää pumppuhommissa, vanhimman oikeudella neuvoo ja toruu, "koska jo ikävuosienkin vuoksi ihmisellä on neuvonvelkaa nuoremmille ja taitamattomille."

Kun vanha Agata astuu muiden auttamana, tarkoin sanattomasti määritetyllä vuorollaan ja määritetylle paikalleen kirkkoveneeseen, ollaan Volter Kilven Kirkolle-teoksen ytimessä. Volter on käsittämättömän taitava kuvaamaan ihmisten muodostaman yhteisön rooleja, asetelmia ja keskinäisiä arvonantoja; niiden selkeitä ilmenemisiä ja toisaalta epävarmuuksia, joita yhteisöön vielä sosiaalistuva tai sopeutumaton yksilö kokee. Hän onnistuu kiteyttämään ihmisten väliset suhteet vaikkakin laveasanaisesti, niin kuitenkin hetkeen, kun kirkkoveneeseen astutaan. Kaikki on läsnä.

Asettuminen veneen penkille aikaansaa ärtymystä, kateutta ja muita pahoja ajatuksia. Toistuu sama asetelmien haku kuin aiemmin tien päällä, mutta nyt vain astetta hankalampana, koska vierekkäin mahtuu vain määränsä ihmisiä. Ja toisaalta asetelmat kirkkoveneessä näkyvät selvemmin ja vaikuttavat voimakkaammin.

”Niinpä ihmisiä tuli ja väkeä riitti, sillan parras aina tunkemalti täynnä ja purkumalti sulloillaan, vaikka alinomaa läiski ja yhtä mittaa silahti, milloin keskipaatin piitoilla tai keulapakan kansilla, takapuolen tuhdoilla tai parraslaudan syrjillä, kun nuorta loikahti ja vanhaa vaappui, notkeata lennätti ja kankeata kapusi, lasta ja miesikäistä, muorinkyykkää ja neidonvirpaa, pojanhuiskaa ja isännän verkkaista, roiman tasajalkaa tai sivuhivun varovihkaa, ketterän kippaa tai tämmikkään tanaa, sirosen suihkaa tai kömpelön poukoin yksin ja kaksin, kolmisinkin kerraltaan yht’aikaa tai vuoroa varoten sinkasi itsensä tai keinotellen livahti parsien notkoilta paatin keikuille, kuinka kukin pääsi, tilan umpi salli ja väen ahto päästi.”

VAIKENEMISESTA

Volterin teoksissa parrat pärisevät ja kielenkannat laulavat, mutta harvaan asutussa saaristolaispitäjässä hiljaisuus on kuitenkin yksi peruselementeistä: puhekaverit ovat vähissä.

" 'Höm-höm', yskähteli Henriksson, koska kurkku oli kotoisilta vaikenemisilta ja arkiviikolta vielä vähän ruosteinen ja tarvitsi selvittelemisiä ennenkuin siitä enempiä puheita juoksi, ja koska sitä paitsi näin äkkinäisiltään ja Vähäntalon ja Isontalon välissä kävellen oli viisasta ja varovaisinta päästää itsestään aluksi ainoastaan semmoista ääntä, joka kummallakin sivuvierellä sopii ymmärtää ja saatettiin käsittää pelkäksi myönnöksi ja tasamieliseksi hyvänsuan suostumiseksi." 

Herman Härmälä ja Judittansa saapuvat vain harvoin saariston erakkoelämästään muiden pariin, viimeksi näin on käynyt helluntaina. Ja kun tämä arkioloissa toisilleen puhumaton, lapseton pariskunta saa kielenkantansa auki, ei jumalanpilkastakaan olla kaukana. Varsinkin Herman puhuu aivan levottomia.

"Hermankin, Härmälän Herman, jolta siis ensi äkiltä ja ihmisiin sattuessa oli verien vilpastumilta äänenpito ja puheenjuttu jo karannut varasmenoille ja aituriloikille ennenkuin veräjätkään olivat katsotut kunnolleen avoimiksi edessä ja säälliset hyvätpäivät vaihdettu miesten kesken kirkkotiellä--"

Munakarin Jojakim, yksinäinen leskimies saareltansa ja veljensä Tapani astuvat näyttämölle. Luvut Vierniemen Joosepin ja Sandran hiljaisesta tuvasta luen varmasti vielä monta kertaa.

”Mutta miespuolillakin ja peräpuolissa paattia oli puheen porina ja jutun sätinä jo aivan yleinen, ja jos oli joukossa vaikenijoitakin ja leuansäästäjiä niin kuin esimerkiksi Juuvanin vaari tai Vainionperän Heikki, toinen luonnoltansa ja toinen kototottumukselta ja suunavauksen uskalluksen puutteesta, niin oli seassa muita, jotka paransivat vahingon heidänkin puolestansa niin, että taukopaikkoja ei tarvinnut pelätä tarinan menossa.”


ELÄMÄ KIRKKOMATKANA

Kun kirkkomatkaa on taivallettu venerantaan saakka, johtaa Lahdenperä edelleen joukkoa. Perässään ensin nuorisoa: Vihtori ja Artturi, Ylispäästä Aku ja Osku, Uudentuvan Jalmar, Miina ja Isontalon Eemil, Vähäntalon Selim ja Toistalon Hulda. Heidän perässään itse Toistalon kapteeni, Feeliks-vouti ja teijapiika Feemi.

Miten minua kerta toisensa jälkeen jaksaakin naurattaa, kun Volter jaaritteluihin uppottuaan yhtäkkiä taas polkaisee ryhmänsä liikkeelle. "Kas ja kaspa vaan, Vuorniemen Franssikin kotona ja maissa ja tulossa kirkolle, arvasi sen, kun Toistalon kapteenin näki, että väkikin on vapaana haminasta ja miehiä meriltä kylässä!"

Juuvanin vaari menee edeltä rantahuoneeseen ja valmistautuu pumppaukseen. Jokaisella on oma toimensa ja oma ruutunsa, ne pienenevät elämän loppua kohden. "Vaari oli nimittäin toimellinen mies, vaikka nyt jo syytingille siirryttyään ja pytingin päätykammariin muutettuaan talontoimista poissa ja senvuoksi enää vain silmävaralta asioissa. Eihän sopinut sorkkia itseänsä pojan toimiin, joka nyt oli isäntänä talossa ja tarvitsi tilat niin aikomustensa kuin toimentekojensakin kyynäspäitten vierillä vapaiksi huhkiakseen nyt vuorostansa hänkin mihin selkä ja järki riitti."

Mitä lähemmäs kirkkoa, sen selvemmin elämän matkan symboliikka nousee esiin. Tunnelma on lopussa aivan ainutlaatuinen. Volterin kieli sen tekee, estää symboliikkaa muuttumasta itsestään selväksi tai teennäiseksi. Lopussa nimittäin elämän kulku on jo niin ilmeistä: sukupolvet ovat saapuneet, kirkkomaa on täynnä vainajia, seurakunta sulkeutuu kirkkosaliin, taas yhteen yhteisön rituaaliin.

”Kaiketi oli laita siten, että hänkin, vaikka osattomaksi oli jäänyt ja yksinäisyyteen, haiki sitä hupaa, jota ihmisillä oli toisistansa, ja kun viikot eli omissansa, niin tuli pyhäisin paattiinkin, jotta taas kuuli ihmisääntäkin eikä sitä unohtanut: sai samalla käydä Sandran haudallakin ja liikutella mieltänsä, jottei lopen jämähtänyt.”

ÄÄNIKIRJASTA JA LUKEMISESTA

Volter Kilven Kirkolle oli elämäni ensimmäinen äänikirjakokemus, ja käytössäni oli Kirkolle myös perinteisenä kirjana. Tämän kirjoituksen tekstinäytteet ovat Otavan pokkaripainoksesta. Äänikirja löytyy tallenteena alussa olevasta linkistä.

Välillä vain kuuntelin äänikirjaa, mutta suurimman osan ajasta kuuntelin ja seurasin tekstiä samanaikaisesti. Se kesti noin 150 päivää. Sivuja kirjassa oli 440, joten etenin hitaasti keskimäärin vain kolmisen sivua päivässä. Äänikirjan pituus oli 105 jaksoa, noin 14 tuntia. Yhden painetun sivun kuunteleminen kesti kaksi minuuttia. Laittoi miettimään, luenko itse liian nopeasti, pitäisikö omaksua tällainen lukuvauhti muutenkin.

Lukija Esko Salervon ääni oli vivahteikas, selkeä ja miellyttävä. Hän kuulosti minusta näyttelijä Eero Aholta. Pelkkä kuunteleminen oli haasteellista, koska en pystynyt näkemään tuttuja luotsimerkkejä: missä alkaa uusi kappale, milloin on dialogin aika, milloin edetään runomitassa. Lukujen numerot ”yksi”, ”kaksi” sekä otsikot yllättivät aina.

Hommaa eivät yhtään helpottaneet Volter Kilven huikean pitkät ja monipolviset virkkeet. Vähän väliä teki mieli palata takaisin – mitä oikein sanottiin – olipa hienoa tekstiä. En ehkä valinnut ensimmäiseksi äänikirjakseni kaikkein helpointa tekstiä, ja vaikka kokonaisuuden hahmottaminen oli hankalaa, niin päällimmäisenä oli kuitenkin tunne: antaa mennä vaan.

Lukukokemuksena tämä oli aivan ainutlaatuinen. Volter on ollut mukanani ratikan kyydissä, kävellyt Helsingin keskustan läpi syksyn viimassa ja kevätauringon lämmittämässä keskuspuistossa. Herkuttelen ajatuksella, onkohan kukaan koskaan kuunnellut Volter Kilpeä Helsingin työterveyskeskuksen odotustiloissa tai nepalilaisessa kantaravintolassani. On satanut vettä ja ollut mustaa, kevyt ensilumi ja alkutalven ensimmäiset kylmät, loppiaisen paukkupakkaset. Helmikuussa kuuntelin tarinaa matkalla Kallion kirkkoon. Volter Kilpi on suuri kirjailija ja Kirkolle erinomainen teos.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…