Siirry pääsisältöön

Jonathan Wilson Tavastialla 16.7.2015



Herttinen, siitäkin on kohta vuosikymmen kun hyvä ystäväni, musiikkimentorini, tutustutti minut pitkän linjan alt.country-yhtye Wilcon musiikkiin. Kiintymys alkoi hienoista levyistä, mutta lempi roihahti Huvilateltassa elokuussa 2009. Se taitaa edelleen olla paras koskaan näkemäni keikka. Seuraavana kesänä Wilco oli taas Suomessa Kultsalla ja Tampereen Pakkahuoneella. Nekin olivat komeita keikkoja, mutta joku Huvilateltan ja ensikosketuksen taika puuttui.

Tapahtumakulku on palannut mieleeni, kun Santa Barbaran folkrock-artisti, Amerikan preerioiden tulkki Jonathan Wilson vieraili viime vuonna Huvilateltassa ja nyt Tavastialla. Hän on selvästi löytänyt Suomesta yleisönsä. Kuten Wilco, myös Jonathan Wilson tekee hyviä levyjä ja hienoja kappaleita, jotka kuitenkin nousevat aivan uudelle tasolle keikkatilanteessa. Wilson Huvilateltassa elokuussa 2014 ei ihan noussut viisi vuotta aiemman Wilcon tasolle, mutta ei jäänyt kauaksi.




Wilson palasi Helsinkiin täydehkölle Tavastialle viime viikolla. Odotukset olivat suuret, ja nyt taika säilyi. Jonathan Wilson on hyvä biisinkirjoittaja ja maaginen kitaristi. Hän ei säkenöi lavalla karismallaan tai verbaalisesti, eikä tehnyt niin aiemmin päivällä Radio Helsingin haastattelussakaan. Sanoittajana kaveri ei kosketa minua, mutta miehen kitara varastaakin pääosan toimien paitsi soittimena myös ruoskana ja liekinheittimenä.

En kovin paljoa piittaa kitarasooloista, vaikka mielessäni ovatkin Wilcon Nels Clinen tykitys Impossible Germanyssä ja Jonathan Wilsonin taikasormet. En pidä tiluttelevista sooloista, jotka ovat varmasti teknisesti vaativia, mutta väistämättä liian usein toistettuna rikkovat bändikeikan dynamiikan.




Eniten pidän raa’asta, puhtaasta, yksinkertaisesta ja kirkkaasta riffittelystä, ja sitä toden totta Tavastialla saatiin. Soundit olivat täyttä rautaa. Hienot kappaleet nousivat aivan uusiin korkeuksiin ja esimerkiksi Valley Of The Silver Moonin kitaran säröinen kaiku salissa saa vieläkin ihon kananlihalle. Tiukkaa äänimattoa, suoraa rokkia, herkkää folkkia, loputonta nostatusta, psykedeliaa, surinaa, kolinaa, ääntä. (Näyte vuodelta 2013 Ranskasta)

Wilcoa ei ole Suomessa näkynyt viiteen vuoteen. Toivottavasti Jonathan Wilson tulee pian taas uudestaan

Nämä kuultiin:

Lovestrong
Desert Raven
Dear Friend
Moses Pain
Can We Really Party Today?
Magic Everywhere
Love To Love
Ballad Of The Pines
Angel
Fazon
Valley Of The Silver Moon
Coming Into Los Angeles

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…