Siirry pääsisältöön

Heinäkuussa 2015 luetut




















Suosituksiksi nousevat

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1-3 (1959, 1960 ja 1962 WSOY, 1046 s). Pitkään hyllyssä ollut projekti, mutta hyvää kannatti odottaa. Nousi ainakin toistaiseksi vuoden parhaimpien kirjojen listalle, ja haluan kirjoittaa jossain yhteydessä tästä lisää. Katsoin myös uudelleen Tarja Halosen kiinnostavia ajatuksia kirjasta.

Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat (1981 Gummerus, 207 s). Sain tähän innoituksen Maarit Tyrkön mainiosta Tyttö ja nauhuri –kirjasta. Suosituksen edellytyksenä on kiinnostus 35 vuoden takaisiin poliittisiin toimijoihin, mutta teos luo myös mielenkiintoisen ajankuvan.


Lukukokemuksina säilyvät

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (2014, 543 s). Lukuromaani. Kirjoitan tästä oman tekstin elokuussa.

Aki Ollikainen: Musta satu (2015 Siltala, 156 s). Lukuisista suosituksista ja kehuista huolimatta Ollikainen ei toisellakaan romaanillaan nouse suosikkieni joukkoon. Synkkä tarina, tiukkaa tekstiä.


Unohduksiin painuvat

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (2010 WSOY, 327 s). Nuoren ja palkitun italialaiskirjailijan paljon luetussa teoksessa oli eväitä koskettavaan kasvu- ja rakkaustarinaan, mutta minulle tämä jäi ontoksi kokemukseksi.

Dennis Lehane: Likaista rahaa (2014 Tammi, 204 s). Vanha suosikkidekkaristini, mies Menneisyyden otteen ja Suljetun saaren takana, on viime vuosina pudonnut aika tavanomaiselle tasolle ja tylsiin aiheisiin.

David Millar: Racing through the dark (2012 Touchstone, 346 s). Lukuhistoriassani on jo aika pino pyöräily-, Tour de France - ja dopingaiheisia kirjoja. Tämä ei nouse niistä esiin, ja viimeksi mainittu aihealuekin alkaa olla koluttu.

Raimo Pesonen: Automies (2014 Siltala, 147 s). Lupaava asetelma, jossa mies ajaa pakulla pitkin Suomea arkea havainnoiden ja elämää miettien ei lopulta kuitenkaan johtanut unohtumattomaan lukukokemukseen.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…