Siirry pääsisältöön

Adam Langer: California Avenue

Adam Langer


California Avenue  
(suomennos Annika Eräpuro 2006 Tammi, 612 s)
Crossing California 
(alkuperäinen 2004 Penguinbooks, 448 s)



Seuraan melko aktiivisesti angoamerikkalaista kirjallisuutta, mutten usko olleeni muulloin niin kirjallisuusharrastuksen aallonharjalla ja viileästi ajan tasalla kuin astuessani Manhattanilla sisään Borders-kirjakauppaan. Kohteenani oli tuoreehko ja kehuttu Adam Langerin esikoisteos Crossing California. Kysyin luonnollisesti myyjältä apua, ja hän ohjasi minut hyllylle.

Sijoitun englannin kielen lukijana hyvän ja kiitettävän välimaastoon. Ymmärrän vaivatta lukemaani, mutta on oltava rehellinenkin. Muulla kuin äidinkielellä lukiessa jotakin jää aina tajuamatta, kuten esimerkiksi myöhemmin ilmennyt kiertämätön tosiasia, että yksi tämän tarinan kertojista on mielikuvitushahmo. Muutamaa vuotta myöhemmin poimin nimittäin suomennoksen nimellä California Avenue Paloheinän kirjaston poistohyllystä.


Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun taitteen Chicagoon. Ajankohta on amerikkalaisten 444 päivän Teheranin kriisin panttivankeus 4.11.1979 – 20.1.1981. Kriisi sitoo ja raamittaa tarinan tiukasti aikaan, mutta sen käänteisiin palataan kirjan kuluessa vain satunnaisesti.


Varsinainen ajankuva marssitetaan lukijan eteen monilla kulttuurisilla viittauksilla, jotka vuolaudestaan huolimatta eivät tukehduta kuvausta. Samalla yhdelle ilmiölle ei anneta liian suurta merkitystä. Ratkaisu toimii erittäin hyvin: raamittavat faktat ovat selkeät ja miljöö rakentuu pieni pala kerrallaan luetteloimatta. Liian usein ajankuvauksissa tunnutaan menevän siitä, missä aita on matalin luomalla mielikuva, että kaikki kävivät Eltsun ajoissa tai joka kadunkulmassa soi Beatlesin musiikki.
Juutalainen uskonto ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä arkipäivässä. Kirjassa kerrotaan treffailusta ja kaljoittelusta, tytöistä ja pojista, leffoista ja autoista, masturbaatiosta, koulusta, työstä ja talenttikisoista, naisista ja miehistä.
Kertojia on yhdeksän, ja tekniikkana on reaaliaikainen mosaiikkimainen tyyli. Ajallisia takautumia tai piilotettuja juonenkäänteitä ei harrasteta. Eri kertojien samanaikaiset osin risteävät tarinat sekoittuvat toisiinsa samalla, kun henkilöt liikkuvat West Rogers Parkissa ja näkevät välillä toisiaan.
Päähenkilöt elävät kolmessa perheessä, jotka asuvat California Avenuen molemmin puolin: Juutalainen Wasserstromin perhe, jossa leskeksi jäänyt ylipainoinen perusyritteliäs duunari-isä Charlie elää 17- ja 12- vuotiaiden tyttäriensä Michellen ja Jillin kanssa. Juutalaisen ylemmän keskiluokan Rovnerin perheen Michael ja Ellen elävät eron partaalla ja Michael ja Lana oireilevat tahoillaan. Millsit edustavat rodullista vähemmistöä ja poika Muley yrittää kaikin keinoin tukea yksinhuoltajaäiti Deirden horjuvaa elämänhallintaa.
California Avenue on katu, joka jakaa Chicagon esikaupunkialueen monikulttuurisen ja –muotoisen asuinalueen. Alueen nimi on West Rogers Park ja sen korkean kukkulan laelta katsottaessa taustalla siintävät Sears Tower ja muut keskustan pilvenpiirtäjät ja maamerkit.
”Se oli kaupunginosan ainoita kaksisuuntaisia katuja ja ainoita, jonka varrella oli yrityksiä ja kauppoja. California Avenuella oli huoltamoita ja synagogia, pieni ruokakauppa, paloasema, ruokala ja hautaustoimisto, Shang Hai Kosher –ravintola ja Tel Aviv Kosher –pizzeria, Burghardin lounasbaari ja Chicagon Nortownin sivukirjasto. Kadun länsipuolella oli puistoja sekä omakotitaloja, joiden etupihoilla oli ikivihreitä pensaita ja vaahteroita ja sadettajia.
Kadun länsipuolella asuivat lääkärit. Ja asianajajat. Eivät kuitenkaan kaikkein kalleimmat lääkärit ja asianajajat, he asuivat melkein kaikki keskustassa tai pohjoisissa esikaupungeissa.
California Avenuen itäpuolella valossa tapahtui selvä muutos. Siellä punatiiliset kerrostalot ja savunharmaat omakotitalot imivät itseensä auringonvalon, ja kadut tuntuivat hiukkasen kapeammilta. Itäpuolella ei juuri ollut viheralueita eikä aukeamia, vain Boonen peruskoulun leikkikenttä ja nurmikot kirkkojen edustoilla.”

Kymmenestä päähenkilöstä huolimatta kirjan pääosassa taitaa sittenkin olla California Avenue. Se on jakaja. 1980-luvun taitteen luokkayhteiskunnan ja elintasorajan symboli, jonka ylittämisen edessä ihmiset sinnittelevät ja kompuroivat. Se jakaa alueen myös etnisesti, mutta on kuitenkin ylitettävissä, jotta asuinalueella ihmisten monikulttuurinen yhteiselo voi kukoistaa.
California Avenue kulkee myös kirjan henkilöiden sieluissa ja ajatuksissa, rajana onnellisuudelle ja onnettomuudelle, turvalle ja epävarmuudelle, haaveille ja todellisuudelle.

Adam Langer on monisanainen ja taitava kirjoittaja. Hän kuvaa helposti lähestyttävillä sanoilla, ilman ylimääräisiä koukeroita tai tehokeinoja henkilöidensä arjen kulkua, vuoropuhelua, ajatuksia ja motiiveita. Tyyli on surkuhupaista arkista lakoniaa, jossa isot tai pienet, iloiset tai surulliset asiat kirjoitetaan hyväntahtoisen ilkeästi, ikään kuin havainnoille ja henkilöille lämpimän sarkastisesti ivaillen.


”Deirdre Wills oli jo siivonnut ja lähtenyt, ja vaikka hän teki keskinkertaista työtä ja oli perheessä virallistetun totuuden mukaan naukkaillut Rovnereiden Kahluaa useammin kuin kerran, oli helpompaa jatkaa sopimusta hänen kanssaan kuin alkaa etsiä jotakuta toista. Ja koska Deirdre ei todellisuudessa ollut naukkaillut Rovnereiden likööriä, toisin kuin jokainen perheenjäsen oli jossakin vaiheessa salaa tehnyt, Deirdren pitäminen talossa antoi kaikille kätevän alibin.”


”Kun kaikki noutoruoka pantiin pöytään kerralla eikä etu- tai jälkiruokia tarjoiltu, aika väheni puoleen. Ja kun ruoka pidettiin alumiini- ja muovirasioissaan, tiskaamisen uuvuttavan vaivan korvasi aikaasäästävä toimenpide: aterian päätyttyä kaikki heitettiin roskasäkkiin. Lopputulos oli, ettei päivällinen juuri koskaan kestänyt pidempään kuin tänä iltana – Larryn 18.01 lausumasta berakhasta Ellen Rovnerin sanoihin kello 18.19: ”No niin, ovatko kaikki valmiit? Joko aletaan heittää roskiin?” ”


Langer kirjoittaa merkityksellisetkin ihmisten välisten suhteiden tapahtumakulut kompurointeineen seikkaperäisesti kehitellen. Lopputuloksen analysoinnin kirjailija jättää kokonaan lukijan vastuulle. Tapahtunut kuvataan ehkä vasta muutaman sivun kuluttua sivulauseessa. Kerronta on parhaimmillaan ääneen naurattavan hauskaa. Kun kondomeista puhutaan luokkahuoneessa, resepti toimii aina.
Parhaimmillaan California Avenue on loistavaa kirjallisuutta, suurimman osa mitastaan hyvää. Täydellisestä suorituksesta jää uupumaan pieni pala draaman ja tarinan kaarta.








Kommentit

  1. Hei, aiotko listata myös muut kirjat, jotka olet lukenut vuoden aikana, niiden parhaiden lisäksi?

    VastaaPoista
  2. Täytyy perehtyä, miten sen saisi toteutettua vaikka jollakin linkityksellä, ettei tule sivu täyteen kovin pitkiä luetteloita. Kiitos ideasta!

    VastaaPoista
  3. Kiitos blogikirjoituksesta, tartuin California Avenuehen sen perusteella. Ihan niin paljon en tainnut tykätä teoksesta kuin sinä. Kirjan imu ei ollut kovin vahva, mistä syystä luin sitä lähes kaksi kuukautta. Se saattaa selittää myös sen, miksi en saanut siitä irti kaikkea mahdollista: jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni paljon yksityiskohtia kirjan alkupuolelta. Jossain kohtaa ohi meni esimerkiksi tieto, että Deidren ex-mies ja Mulayn isä Carl oli valkoihoinen toisin kuin perheenjäsenensä. Monet mienen tekemiset kuten gospelkuorojen ja ghettokielen innokas mutta falski fanittaminen pääsivät uuteen valoon, kun asian laita valkeni jossain kirjan loppupuolella. Omassa mielessäni tarinasta ei myöskään syntynyt niin loogista kokonaisuutta kuin blogikirjoituksesi antoi ymmärtää: henkilöiden yhteydet toisiinsa tuntuivat hajanaisemmilta ja tapahtumapaikat irrallisemmilta kuin sinun tekstissäsi. Jäi myös olo, että lukijan olisi pitänyt ennakkoon tietää enemmän amerikkalaisesta kulttuurista ja etnisestä diversiteetistä kuin minä tiedän. Olisiko tässä käynyt niin, että omalla kohdallani kirjailija on yliarvioinut lukijan ja sinun kohdallasi taas ei?

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista ja mukava kuulla. En usko, että California Avenuella, ainakaan suomennoksella, on kovin paljoa lukijoita.

    Nyt kahden kuukauden kuluttua huomaan itsekin, että tarinan elementit ovat haihtuneet mielestä ehkä nopeammin kuin tavallisesti. Kirjan jotkut henkilöt ja varsinkin asetelma ovat jääneet vahvasti mieleen.

    Voisiko olla, että Langerilla oli niin suuri tarve kertoa nuoruutensa kulmista ja dokumentoida ajankuva, että tarinan kehittely jäi vähän varjoon.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämön loppu

”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”

Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.

Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut j…