perjantai 17. heinäkuuta 2015

Adam Langer: California Avenue

Adam Langer


California Avenue  
(suomennos Annika Eräpuro 2006 Tammi, 612 s)
Crossing California 
(alkuperäinen 2004 Penguinbooks, 448 s)



Seuraan melko aktiivisesti angoamerikkalaista kirjallisuutta, mutten usko olleeni muulloin niin kirjallisuusharrastuksen aallonharjalla ja viileästi ajan tasalla kuin astuessani Manhattanilla sisään Borders-kirjakauppaan. Kohteenani oli tuoreehko ja kehuttu Adam Langerin esikoisteos Crossing California. Kysyin luonnollisesti myyjältä apua, ja hän ohjasi minut hyllylle.

Sijoitun englannin kielen lukijana hyvän ja kiitettävän välimaastoon. Ymmärrän vaivatta lukemaani, mutta on oltava rehellinenkin. Muulla kuin äidinkielellä lukiessa jotakin jää aina tajuamatta, kuten esimerkiksi myöhemmin ilmennyt kiertämätön tosiasia, että yksi tämän tarinan kertojista on mielikuvitushahmo. Muutamaa vuotta myöhemmin poimin nimittäin suomennoksen nimellä California Avenue Paloheinän kirjaston poistohyllystä.


Tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun taitteen Chicagoon. Ajankohta on amerikkalaisten 444 päivän Teheranin kriisin panttivankeus 4.11.1979 – 20.1.1981. Kriisi sitoo ja raamittaa tarinan tiukasti aikaan, mutta sen käänteisiin palataan kirjan kuluessa vain satunnaisesti.


Varsinainen ajankuva marssitetaan lukijan eteen monilla kulttuurisilla viittauksilla, jotka vuolaudestaan huolimatta eivät tukehduta kuvausta. Samalla yhdelle ilmiölle ei anneta liian suurta merkitystä. Ratkaisu toimii erittäin hyvin: raamittavat faktat ovat selkeät ja miljöö rakentuu pieni pala kerrallaan luetteloimatta. Liian usein ajankuvauksissa tunnutaan menevän siitä, missä aita on matalin luomalla mielikuva, että kaikki kävivät Eltsun ajoissa tai joka kadunkulmassa soi Beatlesin musiikki.
Juutalainen uskonto ja kulttuuri ovat vahvasti läsnä arkipäivässä. Kirjassa kerrotaan treffailusta ja kaljoittelusta, tytöistä ja pojista, leffoista ja autoista, masturbaatiosta, koulusta, työstä ja talenttikisoista, naisista ja miehistä.
Kertojia on yhdeksän, ja tekniikkana on reaaliaikainen mosaiikkimainen tyyli. Ajallisia takautumia tai piilotettuja juonenkäänteitä ei harrasteta. Eri kertojien samanaikaiset osin risteävät tarinat sekoittuvat toisiinsa samalla, kun henkilöt liikkuvat West Rogers Parkissa ja näkevät välillä toisiaan.
Päähenkilöt elävät kolmessa perheessä, jotka asuvat California Avenuen molemmin puolin: Juutalainen Wasserstromin perhe, jossa leskeksi jäänyt ylipainoinen perusyritteliäs duunari-isä Charlie elää 17- ja 12- vuotiaiden tyttäriensä Michellen ja Jillin kanssa. Juutalaisen ylemmän keskiluokan Rovnerin perheen Michael ja Ellen elävät eron partaalla ja Michael ja Lana oireilevat tahoillaan. Millsit edustavat rodullista vähemmistöä ja poika Muley yrittää kaikin keinoin tukea yksinhuoltajaäiti Deirden horjuvaa elämänhallintaa.
California Avenue on katu, joka jakaa Chicagon esikaupunkialueen monikulttuurisen ja –muotoisen asuinalueen. Alueen nimi on West Rogers Park ja sen korkean kukkulan laelta katsottaessa taustalla siintävät Sears Tower ja muut keskustan pilvenpiirtäjät ja maamerkit.
”Se oli kaupunginosan ainoita kaksisuuntaisia katuja ja ainoita, jonka varrella oli yrityksiä ja kauppoja. California Avenuella oli huoltamoita ja synagogia, pieni ruokakauppa, paloasema, ruokala ja hautaustoimisto, Shang Hai Kosher –ravintola ja Tel Aviv Kosher –pizzeria, Burghardin lounasbaari ja Chicagon Nortownin sivukirjasto. Kadun länsipuolella oli puistoja sekä omakotitaloja, joiden etupihoilla oli ikivihreitä pensaita ja vaahteroita ja sadettajia.
Kadun länsipuolella asuivat lääkärit. Ja asianajajat. Eivät kuitenkaan kaikkein kalleimmat lääkärit ja asianajajat, he asuivat melkein kaikki keskustassa tai pohjoisissa esikaupungeissa.
California Avenuen itäpuolella valossa tapahtui selvä muutos. Siellä punatiiliset kerrostalot ja savunharmaat omakotitalot imivät itseensä auringonvalon, ja kadut tuntuivat hiukkasen kapeammilta. Itäpuolella ei juuri ollut viheralueita eikä aukeamia, vain Boonen peruskoulun leikkikenttä ja nurmikot kirkkojen edustoilla.”

Kymmenestä päähenkilöstä huolimatta kirjan pääosassa taitaa sittenkin olla California Avenue. Se on jakaja. 1980-luvun taitteen luokkayhteiskunnan ja elintasorajan symboli, jonka ylittämisen edessä ihmiset sinnittelevät ja kompuroivat. Se jakaa alueen myös etnisesti, mutta on kuitenkin ylitettävissä, jotta asuinalueella ihmisten monikulttuurinen yhteiselo voi kukoistaa.
California Avenue kulkee myös kirjan henkilöiden sieluissa ja ajatuksissa, rajana onnellisuudelle ja onnettomuudelle, turvalle ja epävarmuudelle, haaveille ja todellisuudelle.

Adam Langer on monisanainen ja taitava kirjoittaja. Hän kuvaa helposti lähestyttävillä sanoilla, ilman ylimääräisiä koukeroita tai tehokeinoja henkilöidensä arjen kulkua, vuoropuhelua, ajatuksia ja motiiveita. Tyyli on surkuhupaista arkista lakoniaa, jossa isot tai pienet, iloiset tai surulliset asiat kirjoitetaan hyväntahtoisen ilkeästi, ikään kuin havainnoille ja henkilöille lämpimän sarkastisesti ivaillen.


”Deirdre Wills oli jo siivonnut ja lähtenyt, ja vaikka hän teki keskinkertaista työtä ja oli perheessä virallistetun totuuden mukaan naukkaillut Rovnereiden Kahluaa useammin kuin kerran, oli helpompaa jatkaa sopimusta hänen kanssaan kuin alkaa etsiä jotakuta toista. Ja koska Deirdre ei todellisuudessa ollut naukkaillut Rovnereiden likööriä, toisin kuin jokainen perheenjäsen oli jossakin vaiheessa salaa tehnyt, Deirdren pitäminen talossa antoi kaikille kätevän alibin.”


”Kun kaikki noutoruoka pantiin pöytään kerralla eikä etu- tai jälkiruokia tarjoiltu, aika väheni puoleen. Ja kun ruoka pidettiin alumiini- ja muovirasioissaan, tiskaamisen uuvuttavan vaivan korvasi aikaasäästävä toimenpide: aterian päätyttyä kaikki heitettiin roskasäkkiin. Lopputulos oli, ettei päivällinen juuri koskaan kestänyt pidempään kuin tänä iltana – Larryn 18.01 lausumasta berakhasta Ellen Rovnerin sanoihin kello 18.19: ”No niin, ovatko kaikki valmiit? Joko aletaan heittää roskiin?” ”


Langer kirjoittaa merkityksellisetkin ihmisten välisten suhteiden tapahtumakulut kompurointeineen seikkaperäisesti kehitellen. Lopputuloksen analysoinnin kirjailija jättää kokonaan lukijan vastuulle. Tapahtunut kuvataan ehkä vasta muutaman sivun kuluttua sivulauseessa. Kerronta on parhaimmillaan ääneen naurattavan hauskaa. Kun kondomeista puhutaan luokkahuoneessa, resepti toimii aina.
Parhaimmillaan California Avenue on loistavaa kirjallisuutta, suurimman osa mitastaan hyvää. Täydellisestä suorituksesta jää uupumaan pieni pala draaman ja tarinan kaarta.








4 kommenttia:

  1. Hei, aiotko listata myös muut kirjat, jotka olet lukenut vuoden aikana, niiden parhaiden lisäksi?

    VastaaPoista
  2. Täytyy perehtyä, miten sen saisi toteutettua vaikka jollakin linkityksellä, ettei tule sivu täyteen kovin pitkiä luetteloita. Kiitos ideasta!

    VastaaPoista
  3. Kiitos blogikirjoituksesta, tartuin California Avenuehen sen perusteella. Ihan niin paljon en tainnut tykätä teoksesta kuin sinä. Kirjan imu ei ollut kovin vahva, mistä syystä luin sitä lähes kaksi kuukautta. Se saattaa selittää myös sen, miksi en saanut siitä irti kaikkea mahdollista: jossain vaiheessa huomasin unohtaneeni paljon yksityiskohtia kirjan alkupuolelta. Jossain kohtaa ohi meni esimerkiksi tieto, että Deidren ex-mies ja Mulayn isä Carl oli valkoihoinen toisin kuin perheenjäsenensä. Monet mienen tekemiset kuten gospelkuorojen ja ghettokielen innokas mutta falski fanittaminen pääsivät uuteen valoon, kun asian laita valkeni jossain kirjan loppupuolella. Omassa mielessäni tarinasta ei myöskään syntynyt niin loogista kokonaisuutta kuin blogikirjoituksesi antoi ymmärtää: henkilöiden yhteydet toisiinsa tuntuivat hajanaisemmilta ja tapahtumapaikat irrallisemmilta kuin sinun tekstissäsi. Jäi myös olo, että lukijan olisi pitänyt ennakkoon tietää enemmän amerikkalaisesta kulttuurista ja etnisestä diversiteetistä kuin minä tiedän. Olisiko tässä käynyt niin, että omalla kohdallani kirjailija on yliarvioinut lukijan ja sinun kohdallasi taas ei?

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista ja mukava kuulla. En usko, että California Avenuella, ainakaan suomennoksella, on kovin paljoa lukijoita.

    Nyt kahden kuukauden kuluttua huomaan itsekin, että tarinan elementit ovat haihtuneet mielestä ehkä nopeammin kuin tavallisesti. Kirjan jotkut henkilöt ja varsinkin asetelma ovat jääneet vahvasti mieleen.

    Voisiko olla, että Langerilla oli niin suuri tarve kertoa nuoruutensa kulmista ja dokumentoida ajankuva, että tarinan kehittely jäi vähän varjoon.

    VastaaPoista