Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajassa taaksepäin ja persoonallisesti puhuttelee välillä suoraan lukijoitaan. Äärimmäisen korrekti yläluokan britti nolostumisenpelkoineen on lähes parodinen elementti. Stevens kertoo arvostavansa englantilaista maaseutua, koska se on ”tietoinen omasta kauneudestaan, omasta suuruudestaan, eikä tuntisi mitään tarvetta korostaa sitä”, kun taas muualla maisema voi hänen mielestään tuntua ”luotaantyöntävältä juuri sopimattoman räikeytensä tähden.”

Hovimestarius perinteisenä arvokkuutta ja pidättyväisyyttä henkivänä ammattina on kirjan keskiössä. Rooliin kuuluu tunteiden tukahduttaminen ja itsensä ehdoton hillitseminen; kartanossa työskenteleminen on kuin isossa kolkossa vankisellissä kulkemista. Stevens on asettunut ruutuunsa niin hyvin ja kokonaisvaltaisesti, että vaikka hän näki lordinsa silmäätekevät vieraat, hän samanaikaisesti ei nähnyt yhtään mitään. Lordin isännöimän vuoden 1923 epävirallisen ja kohtalokkaan kansainvälisen konferenssin Stevens vuosia myöhemmin kieltää ja haluaa unohtaa. Hän ei asetu työnantajaansa vastaan.

Helene Bützow on kääntänyt Ishiguron älykästä ja hienoa brittilausetta erinomaisesti. Yläluokkainen, koukeroinen ja monipolvinen teksti on välillä kuin tehty suomalaisilla lauseenvastikkeilla ilmaistavaksi. Kieli korostaa kertomuksen ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden ilmapiiriä. Se kuvaa hienosti vaatimattomuutta, johon sisältyy pyrkimys sisäiseen arvokkuuteen. Oman itsen tarkkailu ja kommentointi on kurinalaista ja pidättyvää.

”Pelkään pahoin, että yrittäessäni kiihkeästi saada rouva Clementsin ja tytöt myötämielisiksi suunnitelmalleni en ehkä ottanut riittävästi huomioon omia rajoituksiani, ja vaikka kokemukseni ja totunnainen varovaisuuteni tällaisissa kysymyksissä estivät minua sälyttämästä omille harteilleni enemmän kuin mistä saatoin todellisuudessa suoriutua, suhtauduin kenties leväperäisesti kysymykseen omasta pelivarastani.”

Pitkän päivän ilta on oikein hyvä kirja. Ishiguro voitti Nobelin 27 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, ja palkinto perustui varmasti myös myöhempiin, minulle vielä vieraisiin teoksiin. Minusta Pitkän päivän ilta ei kuitenkaan ole niin suurta kirjallisuutta kuin Nobel-leima antaa olettaa. Se on erinomaisesti kirjoitettu, hienovarainen ja taiten rakennettu tunnemaailman kuvaus. Teoksen symboliikka on kuitenkin liian ilmeistä, teksti ikään kuin heti kutsuu lukemaan ja löytämään riviensä välistä, ja löytyyhän sieltä, mutta lukijana olisin halunnut nähdä enemmän vaivaa.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1990 Tammi, suom. Helene Bützow, 283 s)

Kommentit