Siirry pääsisältöön

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta


Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajassa taaksepäin ja persoonallisesti puhuttelee välillä suoraan lukijoitaan. Äärimmäisen korrekti yläluokan britti nolostumisenpelkoineen on lähes parodinen elementti. Stevens kertoo arvostavansa englantilaista maaseutua, koska se on ”tietoinen omasta kauneudestaan, omasta suuruudestaan, eikä tuntisi mitään tarvetta korostaa sitä”, kun taas muualla maisema voi hänen mielestään tuntua ”luotaantyöntävältä juuri sopimattoman räikeytensä tähden.”

Hovimestarius perinteisenä arvokkuutta ja pidättyväisyyttä henkivänä ammattina on kirjan keskiössä. Rooliin kuuluu tunteiden tukahduttaminen ja itsensä ehdoton hillitseminen; kartanossa työskenteleminen on kuin isossa kolkossa vankisellissä kulkemista. Stevens on asettunut ruutuunsa niin hyvin ja kokonaisvaltaisesti, että vaikka hän näki lordinsa silmäätekevät vieraat, hän samanaikaisesti ei nähnyt yhtään mitään. Lordin isännöimän vuoden 1923 epävirallisen ja kohtalokkaan kansainvälisen konferenssin Stevens vuosia myöhemmin kieltää ja haluaa unohtaa. Hän ei asetu työnantajaansa vastaan.

Helene Bützow on kääntänyt Ishiguron älykästä ja hienoa brittilausetta erinomaisesti. Yläluokkainen, koukeroinen ja monipolvinen teksti on välillä kuin tehty suomalaisilla lauseenvastikkeilla ilmaistavaksi. Kieli korostaa kertomuksen ulkopuolisuuden ja vieraantuneisuuden ilmapiiriä. Se kuvaa hienosti vaatimattomuutta, johon sisältyy pyrkimys sisäiseen arvokkuuteen. Oman itsen tarkkailu ja kommentointi on kurinalaista ja pidättyvää.

”Pelkään pahoin, että yrittäessäni kiihkeästi saada rouva Clementsin ja tytöt myötämielisiksi suunnitelmalleni en ehkä ottanut riittävästi huomioon omia rajoituksiani, ja vaikka kokemukseni ja totunnainen varovaisuuteni tällaisissa kysymyksissä estivät minua sälyttämästä omille harteilleni enemmän kuin mistä saatoin todellisuudessa suoriutua, suhtauduin kenties leväperäisesti kysymykseen omasta pelivarastani.”

Pitkän päivän ilta on oikein hyvä kirja. Ishiguro voitti Nobelin 27 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, ja palkinto perustui varmasti myös myöhempiin, minulle vielä vieraisiin teoksiin. Minusta Pitkän päivän ilta ei kuitenkaan ole niin suurta kirjallisuutta kuin Nobel-leima antaa olettaa. Se on erinomaisesti kirjoitettu, hienovarainen ja taiten rakennettu tunnemaailman kuvaus. Teoksen symboliikka on kuitenkin liian ilmeistä, teksti ikään kuin heti kutsuu lukemaan ja löytämään riviensä välistä, ja löytyyhän sieltä, mutta lukijana olisin halunnut nähdä enemmän vaivaa.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1990 Tammi, suom. Helene Bützow, 283 s)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat til…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…