Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni

Valkoinen Toyota on taksi, joka kirjan alussa vie Joni Skiftesvikin Hilkka-vaimon lentokentälle. Vaimo lentää Oulusta Helsinkiin sydämensiirtoon, ja kirjailija itse joutuu kotoa teho-osastolle aorttarepeämän takia. Skiftesvikin kirja on todennäköisesti kokonaan omaelämäkerrallinen. Se seuraa nykyajan tasolla Jonia sairaalassa ja sitä, kuinka hän soittelee Meilahteen kysyäkseen vaimonsa voinnista. Toistuvasti, noin joka toisessa luvussa, kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Aina niihin aikoihin, kun pariskunta perusti perhettä ja Skiftesvikin kirjailijanura oli aluillaan; Rauma-Repola oli voimissaan ja Kekkosen junaileman Kostamus-urakan ansiosta Kainuu kukoisti.

Tästä asetelmasta syntyy ainakin päällisin puolin melko tavallinen pitkän uran, pitkän avioliiton ja pitkähkön elämän välitilinpäätös. Sellaisena – melko tavallisena – aloin minäkin kirjaa lukea, mutta mitä siitä kasvoikaan: elämänmakuinen, hurmaavan pienimuotoinen, mutta kooltaan valtava lukukokemus. Skiftesvikin hioutuneessa lauseessa on maaginen veto, kun siinä samaan aikaan ei ole oikeastaan mitään erikoista. Siinä kerrotaan, mitä tapahtui ja miltä se tuntui. Juuri sellaisessa piilee suvereeni taito.

Skiftesvik muistelee, kuinka hänen ensimmäinen kirjansa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja sai ylistävät arvostelut. Vähän myöhemmin hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi. Esikoisnovellikokoelma sai nimensä tavalla, joka Skiftesvikin kuvaamana nostaa kyyneleet silmiin. Hän kertoo toisiinsa linkittyvistä asioista rinnakkain ja tarjoaa niihin liittyviä tietoja pienissä annoksissa ripotellen. Ja kun kaikki, mitä hän on halunnut asiasta lukijalle kertoa oli käyty läpi, en enää hallinnut omien tunteideni vyöryä.

Paljon tulee kaikenlaista luettua, hyvää ja huonoa, unohtumatonta ja kertakäyttöistä, mutta harvassa ovat kerrat, jolloin tuntee aidosti löytäneensä jotakin uutta hienoa. Noloahan se on tunnustaa, että Joni Skiftesvik on ollut minulle vain yksi monista pitkän päivätyön suomalaisessa kirjallisuudessa tehneistä nimistä. Yhtään teosta en ollut tätä ennen lukenut. Mutta noloutta vahvempi on tunne joka syntyy, kun katselee Skiftesvikin pitkää julkaisujen luetteloa. Se tuntuu aarreaitalta, jonka ovia olen vasta raottanut.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014 WSOY, 246 s)