Siirry pääsisältöön

Vuoden 1918 tapahtumat


Vuonna 1918 suomalaiset tappoivat toisiaan. Inhimilliset ja yhteiskunnalliset tragediat ovat kulkeneet läpi vuosikymmenten. Mukana olleista moni on kantanut salaisuutta, syyllisyyttä ja häpeää.

Maallikkolukijana on luvallista leikitellä käsitteillä. Ymmärrän intertekstuaalisuuden kirjoitusten välisinä viittauksina, mutta käytän sitä myös löyhemmin ja luultavasti väärin: kuvaamaan havaintoa, kun sama tapahtuma tulee vastaan eri kirjoissa. Se on aina ilahtumisen ja oivalluksen hetki.

Kesäkuussa 1975 tasavallan presidentti Urho Kekkonen paljasti salaisuuden luottotoimittajalleen Maarit Tyrkölle.

”Kävelin samaa matkaa presidentin kanssa, jolloin hän pyysi, että ottaisin nauhurini ja tulisin vielä hetkeksi hänen hyttiinsä. Presidentti haluaisi kertoa minulle erään tarinan syvälle mieleensä jääneistä vuoden 1918 tapahtumista.
Presidentti kertoi:
Toukokuussa 1918, kun olin 17-vuotias, koin elämäni kauheimmat hetket. Olen joutunut kantamaan kuvia niistä silmieni edessä läpi elämäni. En ole voinut puhua asiasta kenellekään, sillä jo ääneen kertominen on minulle hyvin vaikeaa.
Olin Haminassa. Kävelin torilla, kun yksi kaveri tuli ja komensi minut toimeenpanemaan teloitusta. Kaveri oli jääkäri Koistinen. Valkoiset olivat vanginneet kymmenen pahinta punaista ja ne oli seisotettu valmiiksi kaivettujen hautojen eteen. En tuntenut heistä ketään. Yhden nimen kuulin: Nieminen.
Minun piti sanoa vain, että ’nyt’. Toiset pojat ampuivat. ---
--- Olet ainoa, jolle olen kertonut, jolle olen voinut kertoa tästä. Toivon, että kerrot tämän kuoltuani, jos en ehdi toteuttaa päätöstäni ja tilittää näitä asioita muistelmissani mahdollisimman pian.”

Kekkonen ehti. Vuonna 1981 ilmestyivät hänen muistelmansa, Vuosisatani 1.

”Kävelin kerran Haminan tyhjähköllä torilla, kun näin, että sotilasjoukko kuljettaa keskellään kymmenkuntaa siviilihenkilöä. Sotilaiden johtajana oli komppaniamme päällikkö, jääkäri Taskisen nimellä tunnettu mies, joka oli ollut Kajaanissa syksystä 1917 saakka vapaaehtoisten kouluttajana. Nähtyään minut Taskinen komensi minut miesryhmään. Matkamme jatkui Haminan valleille. Siviilimiehet pantiin riviin ja kiväärein varustetut suojeluskuntalaiset parin kolmenkymmenen metrin päähän heitä vastaan. Nyt vasta oivalsin, että kyseessä oli kuolemantuomion täytäntöönpano. Taskinen määräsi minut antamaan ampumiskäskyn.”



Jari Tervon romaanin Myyrä (2004) päähenkilö ja yksi kertojista on Presidentti.

”Muistan sen toukokuun päivän, kun minusta tuli murhamies Haminan valleilla. Seitsemän miehen kohtalo on painanut tuntoani yli puoli vuosisataa eivätkä he jätä minua rauhaan. He eivät armahda eivätkä sääli. Nuoruuden ja miehuuden vuodet elin murhista piittaamatta, mutta elämän illassa tuo vihan päivä tuntuu sijaitsevan menneisyyden sijasta tulevaisuudessa. Kuljen sitä kohti kankein askelin ja se yksityiskohtaistuu kuin teos gallerian seinällä. Se avautuu ja minä katoan maalaukseen pinnan värähtämättä. ---
--- He olivat tavallisia työmiehiä, joukossa myös pari parratonta pojanriukua. He ilmestyvät öisin tarkoin vartioidun vuoteeni äärelle ja kuiskailevat minut hereille ja heillä kaikilla on ainutlaatuinen tarinansa. He haluavat kertoa sen yhä uudestaan ja yhteistä heillä on luodinreikä otsassa.”

Kirjailija Väinö Linna sai Urho Kekkoselta virallisia tunnustuksia ja miehet olivat ilmeisesti läheisissä väleissä muutenkin. Linna kosketti vuonna 1960 kansan syviä tuntoja teoksessaan Täällä pohjantähden alla 2, kun vei Akseli ja Elina Koskelan nuoret pojat Akun ja Aleksiksen teloituskomppanian eteen vuoden 1918 kahakoissa.

”Polku kuusikossa oli vahvasti tallattu, ja sen rutaisesta pohjasta pisti esiin paljastuneita puunjuuria. Erääseen pehmeään kohtaan oli jäänyt kenkä. Polun varressa kiilteli kiväärinhylsyjä. ---
--- Eteen ilmestyi musta rutainen kaivanto. Puiden kyljet sen ympärillä olivat luotien repimiä. Joku höpötti rukousta ja joku päästi tukahtuneen kirkaisun nähdessään konekiväärin ja sitä sormeilevan miehen. –Tästä poikki. Toiset jäävät tähän ja kääntyvät selin. ---
--- Kaikki eivät kyenneet menemään. Heitä tönittiin ja raahattiin kaivannon reunalle.”

Kekkonen kantoi omaa salaisuuttaan vielä viisitoista vuotta Linnan teoksen julkaisun jälkeen.


Lähteitä:

Urho Kekkonen: Vuosisatani 1 (1981 Otava)
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 2 (1960 WSOY)
Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (1960 Otava)
Jari Tervo: Myyrä (2004 WSOY)
Maarit Tyrkkö: Tyttö ja nauhuri (2014 WSOY)
presidentti.fi
wikipedia.fi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta (1957 Otava, suom. Kai Kaila, saatesanat Jyrki Vainonen (2000), 146 s).


”Piikkiherne kukki, verenpisara-aidat olivat jo nupulla, vihreitä kukkuloita, turveläjiä, niin, vihreä on Irlanti, hyvin vihreä, mutta se ei ole yksinomaan  niittyjen vaan myös sammalen väri, varsinkin täällä.”

Lukeminen on pohjattoman hieno harrastus. Olin viime kuussa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingin kaupunginkirjaston ja Suomen Mielenterveysseuran Toivoa kirjallisuudesta -illassa. Tilaisuudessa haastateltavana ollut kirjailija Olli Jalonen kertoi saaneensa toivoa Heinrich Böllin tuotannosta, ja erityisen tärkeä hänelle oli Päiväkirja vihreältä saarelta. Böllin tiesin Nobel-kirjailijaksi, mutten ollut miehen tuotantoa koskaan lukenut. Tätä kirjaa en tiennyt edes nimeltä. Nyt kolme viikkoa myöhemmin Päiväkirja vihreältä saarelta on vuoden tärkeimpiä lukukokemuksiani.

Böll perheineen matkustaa vuonna 1957 Irlantiin, ja kirjailija kertoo 5-15–sivuisissa teksteissä kok…