keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Toukokuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan raunioittamien miesten vaivat. Mainio lukukokemus, ja Kähkönen on erinomainen kertoja: vahvojen naisten arkisten toimien kautta piirtyy iso hieno suomalainen ja savolainen ajankuva.

Jari Tervo: Matriarkka 


Lukukokemuksina säilyvät

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2 (2016 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 223 s).
Itsenäinen jatko-osa Oton elämälle, ja näissä kahdessa kirjassa kovin Claes Anderssonin oloinen Otto muistelee elämäänsä. Hän kommentoi lisäksi ahkerasti ja tarkasti maailman ja yhteiskunnan nykytilaa. Kokonaisuus on viisas, inhimillinen ja kulturelli – jotakin aivan muuta kuin perinteiset pompöösit muistelmaeepokset. Andersson antaa myös paljon sivutilaa sille, että hänen oma kehonsa on brakaamassa ja kuolema lähestymässä.

Georges Perec: W eli lapsuudenmuisto (1975 Like, suom. Päivi Kosonen, 191 s).
Mielenkiintoinen asetelma: kirjailijalle ei ole lapsuudenmuistoja, joten hän keksii itselleen ja vanhemmilleen tarinan. Ei ole lukukokemuksen jälkeenkään täysin selvää, kuoliko miehen isä sodassa ja äiti keskitysleirillä. Miehen fantasia vie lukijan keksitylle W:n saarelle, joka muistuttaa 1940-luvun totalitaarisia yhteiskuntia. Kirja ei ole helppo. Sen kerronta on viehättävän monitasoinen kirjoittajan esimerkiksi kommentoidessa omia keksittyjä muistojaan. Kirja tihkuu viittauksia muihin ajan kulttuurisiin ilmiöihin.

Harri Sirola: Abiturientti (1980 WSOY, 302 s).
Vimmainen tarina kevään 1978 ylioppilaan abivuodesta. Ville Siikala asuu Kaivopuistossa, ja kuten suurin osa eliittilukion oppilaista, tulee paremmista piireistä. Odotukset kodeissa ja kouluissa ovat sen mukaiset, eikä Villen vasemmistolaisia ja taiteellisia näkemyksiä katsota hyvällä. Olen käsityksessä, että kirja olisi aiheuttanut Suomalaisessa Yhteiskoulussa skandaalin 1980-luvun alussa. Nykyvinkkelistä katsottuna tuntuu aika herkkähipiäiseltä, jos näin on.

Zadie Smith: Swing time

Satu Taskinen: Lapset (2017 Teos, 296 s).
Keski-ikäisen opettajamiehen tajunnanvirtamainen tarina. Navid lopettaa iltapäivän tuntinsa hieman aikaisemmin. jotta ehtii lapsenlapsensa syntymäpäivllle. Kirja seuraa koulusta poistumisen jälkeisiä tunteja, joiden aikana Navid ehtii ajatukseen jos toiseenkin. Luin kirjaa tekniikka edellä, mistä syystä henkilö ja tarina jäivät etäisemmiksi.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993 Loki-kirjat, suom. Elina Suolahti, 188 s).
Italo Calvino –projektini on loppusuoralla. Kirjailijan suomennetusta tuotannosta on lukematta enää Koko kosmokomiikka. Tämä kirja tunnetaan myös nimellä amerikkalaiset luennot ja perustuu Calvinon keskenjääneeseen luentosarjaan Harvardin yliopistossa. Sivistynyttä ja persoonallista asiaa.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013 Like, suom. Petri Stenman, 138 s).
Hyvin kirjoitettu tarina mielen sairastumisesta ja ihmisen hylkäämisestä jättää paljon auki, lukijalle paljon tulkittavaa. Tarinan kerrotaan pohjautuvan antiikin Kreikan myytteihin. Mielelläni luen Linda Boströmin kirjoja jatkossakin, mutta ennakkokehujen perusteella odotin enemmän.

Robert Walser: Konttoristi (1908 Teos, suom. Ilona Nykyri 2015, 254 s).
Walserin pitkään suomentamista odottanut klassikko sijoittuu 1900-luvun taitteen Sveitsiin. Joseph pestautuu Toblerien taloon kirjanpitäjäksi, ja tehtäväkuva laajenee pariskunnan vaikean tilanteen valjetessa. Monitahoinen kerronta mahdollistaa henkilöiden tuntemusten ja sosiaalisten suhteiden elävän kuvauksen. Tarina jää taustalle ja lupaavan alun jälkeen laimenee.

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. Toukokuussa 2017 lukuprojekti eteni hyvin, vuodet 1920-22, mutta ihan parhammistoon nämä kirjat eivät nousseet.

Juhani Aho: Muistatko-? (1920 WSOY, 283 s).
Juhani Ahon runollinen muistelmateos jäi hänen uransa viimeiseksi. Tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen, vaikka kaikki tapahtumia ei olekaan mahdollista aukottomasti linkittää Ahon elämään. Joka tapauksessa teoksen suurin ansio on kaunis kieli, jolla Aho kuvaa elämäänsä, rakkautta ja suomalaista luontoa. Vertauskuvat ovat voimakkaita.

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta (1921 Otava, 160 s).
Pakinoitsija Väinö Nuorteva pakinakokoelma kirjoituksia, joita aikanaan kutsuttiin myös lastuiksi. Niistä muodostuu kiinnostava ajankuva modernin kynnyksellä olevasta Suomesta. Osa suomalaisista asuu jo kaupungissa, kulutuskulttuuri on heräämässä, mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset ovat vielä ihmeellinen asia. Kirjoituksia kuvataan humoristisiksi, mikä todistaa, että eri ihmisiä ovat aina huvittuneet erilaista asioista.

Anni Swan: Pikkupappilassa (1922 WSOY, 234 s).
Lajissaan ihastuttava tyttökirja 1920-luvulta osui lukupolulleni osana Suomi100-lukuprojektia. En kuulu kohderyhmään, vaikka luin kirjaa terveelle asenteella ja avoimella mielellä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti