Siirry pääsisältöön

Toukokuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan raunioittamien miesten vaivat. Mainio lukukokemus, ja Kähkönen on erinomainen kertoja: vahvojen naisten arkisten toimien kautta piirtyy iso hieno suomalainen ja savolainen ajankuva.

Jari Tervo: Matriarkka 


Lukukokemuksina säilyvät

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2 (2016 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 223 s).
Itsenäinen jatko-osa Oton elämälle, ja näissä kahdessa kirjassa kovin Claes Anderssonin oloinen Otto muistelee elämäänsä. Hän kommentoi lisäksi ahkerasti ja tarkasti maailman ja yhteiskunnan nykytilaa. Kokonaisuus on viisas, inhimillinen ja kulturelli – jotakin aivan muuta kuin perinteiset pompöösit muistelmaeepokset. Andersson antaa myös paljon sivutilaa sille, että hänen oma kehonsa on brakaamassa ja kuolema lähestymässä.

Georges Perec: W eli lapsuudenmuisto (1975 Like, suom. Päivi Kosonen, 191 s).
Mielenkiintoinen asetelma: kirjailijalle ei ole lapsuudenmuistoja, joten hän keksii itselleen ja vanhemmilleen tarinan. Ei ole lukukokemuksen jälkeenkään täysin selvää, kuoliko miehen isä sodassa ja äiti keskitysleirillä. Miehen fantasia vie lukijan keksitylle W:n saarelle, joka muistuttaa 1940-luvun totalitaarisia yhteiskuntia. Kirja ei ole helppo. Sen kerronta on viehättävän monitasoinen kirjoittajan esimerkiksi kommentoidessa omia keksittyjä muistojaan. Kirja tihkuu viittauksia muihin ajan kulttuurisiin ilmiöihin.

Harri Sirola: Abiturientti (1980 WSOY, 302 s).
Vimmainen tarina kevään 1978 ylioppilaan abivuodesta. Ville Siikala asuu Kaivopuistossa, ja kuten suurin osa eliittilukion oppilaista, tulee paremmista piireistä. Odotukset kodeissa ja kouluissa ovat sen mukaiset, eikä Villen vasemmistolaisia ja taiteellisia näkemyksiä katsota hyvällä. Olen käsityksessä, että kirja olisi aiheuttanut Suomalaisessa Yhteiskoulussa skandaalin 1980-luvun alussa. Nykyvinkkelistä katsottuna tuntuu aika herkkähipiäiseltä, jos näin on.

Zadie Smith: Swing time

Satu Taskinen: Lapset (2017 Teos, 296 s).
Keski-ikäisen opettajamiehen tajunnanvirtamainen tarina. Navid lopettaa iltapäivän tuntinsa hieman aikaisemmin. jotta ehtii lapsenlapsensa syntymäpäivllle. Kirja seuraa koulusta poistumisen jälkeisiä tunteja, joiden aikana Navid ehtii ajatukseen jos toiseenkin. Luin kirjaa tekniikka edellä, mistä syystä henkilö ja tarina jäivät etäisemmiksi.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993 Loki-kirjat, suom. Elina Suolahti, 188 s).
Italo Calvino –projektini on loppusuoralla. Kirjailijan suomennetusta tuotannosta on lukematta enää Koko kosmokomiikka. Tämä kirja tunnetaan myös nimellä amerikkalaiset luennot ja perustuu Calvinon keskenjääneeseen luentosarjaan Harvardin yliopistossa. Sivistynyttä ja persoonallista asiaa.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013 Like, suom. Petri Stenman, 138 s).
Hyvin kirjoitettu tarina mielen sairastumisesta ja ihmisen hylkäämisestä jättää paljon auki, lukijalle paljon tulkittavaa. Tarinan kerrotaan pohjautuvan antiikin Kreikan myytteihin. Mielelläni luen Linda Boströmin kirjoja jatkossakin, mutta ennakkokehujen perusteella odotin enemmän.

Robert Walser: Konttoristi (1908 Teos, suom. Ilona Nykyri 2015, 254 s).
Walserin pitkään suomentamista odottanut klassikko sijoittuu 1900-luvun taitteen Sveitsiin. Joseph pestautuu Toblerien taloon kirjanpitäjäksi, ja tehtäväkuva laajenee pariskunnan vaikean tilanteen valjetessa. Monitahoinen kerronta mahdollistaa henkilöiden tuntemusten ja sosiaalisten suhteiden elävän kuvauksen. Tarina jää taustalle ja lupaavan alun jälkeen laimenee.

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. Toukokuussa 2017 lukuprojekti eteni hyvin, vuodet 1920-22, mutta ihan parhammistoon nämä kirjat eivät nousseet.

Juhani Aho: Muistatko-? (1920 WSOY, 283 s).
Juhani Ahon runollinen muistelmateos jäi hänen uransa viimeiseksi. Tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen, vaikka kaikki tapahtumia ei olekaan mahdollista aukottomasti linkittää Ahon elämään. Joka tapauksessa teoksen suurin ansio on kaunis kieli, jolla Aho kuvaa elämäänsä, rakkautta ja suomalaista luontoa. Vertauskuvat ovat voimakkaita.

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta (1921 Otava, 160 s).
Pakinoitsija Väinö Nuorteva pakinakokoelma kirjoituksia, joita aikanaan kutsuttiin myös lastuiksi. Niistä muodostuu kiinnostava ajankuva modernin kynnyksellä olevasta Suomesta. Osa suomalaisista asuu jo kaupungissa, kulutuskulttuuri on heräämässä, mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset ovat vielä ihmeellinen asia. Kirjoituksia kuvataan humoristisiksi, mikä todistaa, että eri ihmisiä ovat aina huvittuneet erilaista asioista.

Anni Swan: Pikkupappilassa (1922 WSOY, 234 s).
Lajissaan ihastuttava tyttökirja 1920-luvulta osui lukupolulleni osana Suomi100-lukuprojektia. En kuulu kohderyhmään, vaikka luin kirjaa terveelle asenteella ja avoimella mielellä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…

Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksa…