Siirry pääsisältöön

Toukokuussa 2017 luetut


Suosituksiksi nousevat

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (2012 WSOY, suom. Helinä Kangas 2017, 508 s).
Napoli-sarjan toisen osan alaotsikko on nuoruus. Napolilaiset Elena ja Lila kasvavat lapsuudesta aikuisuuden kynnykselle, mutta nuorille tapahtuu jo asioita enemmän kuin monille elämänsä aikana. Elena kirjoittaa tarinaa 60-vuotiaana muistellessaan aikoja ja hänellä on käytössään myös Lilan muistiinpanoja. Tarina sai ensimmäisessä osassa alkunsa, kun Lila oli kadonnut ja tyttöjen tiet alkavat erota tässä toisessa kirjassa. Rehevää, maanläheistä, köyhää ja rosoista tekstiä. Hieno kirjasarja meneillään, sääli vain että ne ilmestyvät suomennoksina liian harvaan tahtiin.

Sirpa Kähkönen: Rautayöt (Otava 2002, 281 s).
Kuopio-sarjan toisen osan myötä taisin tulla kunnolla tempaistuksi mukaan tarinaan. Rautayöt on Kähköseltä selvä tasonnosto sarjan avauksesta. Nyt ollaan välirauhan ajassa ja Tuomen suvun naisten harteilla on paitsi lapsista ja talosta huolehtiminen myös sodan ja vankilan raunioittamien miesten vaivat. Mainio lukukokemus, ja Kähkönen on erinomainen kertoja: vahvojen naisten arkisten toimien kautta piirtyy iso hieno suomalainen ja savolainen ajankuva.

Jari Tervo: Matriarkka 


Lukukokemuksina säilyvät

Claes Andersson: Hiljaiseloa Meilahdessa. Oton elämä 2 (2016 WSOY, suom. Liisa Ryömä, 223 s).
Itsenäinen jatko-osa Oton elämälle, ja näissä kahdessa kirjassa kovin Claes Anderssonin oloinen Otto muistelee elämäänsä. Hän kommentoi lisäksi ahkerasti ja tarkasti maailman ja yhteiskunnan nykytilaa. Kokonaisuus on viisas, inhimillinen ja kulturelli – jotakin aivan muuta kuin perinteiset pompöösit muistelmaeepokset. Andersson antaa myös paljon sivutilaa sille, että hänen oma kehonsa on brakaamassa ja kuolema lähestymässä.

Georges Perec: W eli lapsuudenmuisto (1975 Like, suom. Päivi Kosonen, 191 s).
Mielenkiintoinen asetelma: kirjailijalle ei ole lapsuudenmuistoja, joten hän keksii itselleen ja vanhemmilleen tarinan. Ei ole lukukokemuksen jälkeenkään täysin selvää, kuoliko miehen isä sodassa ja äiti keskitysleirillä. Miehen fantasia vie lukijan keksitylle W:n saarelle, joka muistuttaa 1940-luvun totalitaarisia yhteiskuntia. Kirja ei ole helppo. Sen kerronta on viehättävän monitasoinen kirjoittajan esimerkiksi kommentoidessa omia keksittyjä muistojaan. Kirja tihkuu viittauksia muihin ajan kulttuurisiin ilmiöihin.

Harri Sirola: Abiturientti (1980 WSOY, 302 s).
Vimmainen tarina kevään 1978 ylioppilaan abivuodesta. Ville Siikala asuu Kaivopuistossa, ja kuten suurin osa eliittilukion oppilaista, tulee paremmista piireistä. Odotukset kodeissa ja kouluissa ovat sen mukaiset, eikä Villen vasemmistolaisia ja taiteellisia näkemyksiä katsota hyvällä. Olen käsityksessä, että kirja olisi aiheuttanut Suomalaisessa Yhteiskoulussa skandaalin 1980-luvun alussa. Nykyvinkkelistä katsottuna tuntuu aika herkkähipiäiseltä, jos näin on.

Zadie Smith: Swing time

Satu Taskinen: Lapset (2017 Teos, 296 s).
Keski-ikäisen opettajamiehen tajunnanvirtamainen tarina. Navid lopettaa iltapäivän tuntinsa hieman aikaisemmin. jotta ehtii lapsenlapsensa syntymäpäivllle. Kirja seuraa koulusta poistumisen jälkeisiä tunteja, joiden aikana Navid ehtii ajatukseen jos toiseenkin. Luin kirjaa tekniikka edellä, mistä syystä henkilö ja tarina jäivät etäisemmiksi.


Unohduksiin painuvat

Italo Calvino: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (1993 Loki-kirjat, suom. Elina Suolahti, 188 s).
Italo Calvino –projektini on loppusuoralla. Kirjailijan suomennetusta tuotannosta on lukematta enää Koko kosmokomiikka. Tämä kirja tunnetaan myös nimellä amerikkalaiset luennot ja perustuu Calvinon keskenjääneeseen luentosarjaan Harvardin yliopistossa. Sivistynyttä ja persoonallista asiaa.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi (2013 Like, suom. Petri Stenman, 138 s).
Hyvin kirjoitettu tarina mielen sairastumisesta ja ihmisen hylkäämisestä jättää paljon auki, lukijalle paljon tulkittavaa. Tarinan kerrotaan pohjautuvan antiikin Kreikan myytteihin. Mielelläni luen Linda Boströmin kirjoja jatkossakin, mutta ennakkokehujen perusteella odotin enemmän.

Robert Walser: Konttoristi (1908 Teos, suom. Ilona Nykyri 2015, 254 s).
Walserin pitkään suomentamista odottanut klassikko sijoittuu 1900-luvun taitteen Sveitsiin. Joseph pestautuu Toblerien taloon kirjanpitäjäksi, ja tehtäväkuva laajenee pariskunnan vaikean tilanteen valjetessa. Monitahoinen kerronta mahdollistaa henkilöiden tuntemusten ja sosiaalisten suhteiden elävän kuvauksen. Tarina jää taustalle ja lupaavan alun jälkeen laimenee.

Yleisradio julkaisi vuoden 2017 alussa Suomi 100 –juhlavuoden kunniaksi 101 kirjan listan. Listassa on kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Yritän lukea aikajärjestyksessä kaikki 85, joita en ollut aikaisemmin lukenut, vaikka juhlavuoden aikana se ei tulekaan onnistumaan. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta tavalta tutustua monipuolisesti suomalaiseen kirjallisuuteen. Toukokuussa 2017 lukuprojekti eteni hyvin, vuodet 1920-22, mutta ihan parhammistoon nämä kirjat eivät nousseet.

Juhani Aho: Muistatko-? (1920 WSOY, 283 s).
Juhani Ahon runollinen muistelmateos jäi hänen uransa viimeiseksi. Tarina on vahvasti omaelämäkerrallinen, vaikka kaikki tapahtumia ei olekaan mahdollista aukottomasti linkittää Ahon elämään. Joka tapauksessa teoksen suurin ansio on kaunis kieli, jolla Aho kuvaa elämäänsä, rakkautta ja suomalaista luontoa. Vertauskuvat ovat voimakkaita.

Olli: Mustapartainen mies herättää pahennusta (1921 Otava, 160 s).
Pakinoitsija Väinö Nuorteva pakinakokoelma kirjoituksia, joita aikanaan kutsuttiin myös lastuiksi. Niistä muodostuu kiinnostava ajankuva modernin kynnyksellä olevasta Suomesta. Osa suomalaisista asuu jo kaupungissa, kulutuskulttuuri on heräämässä, mutta ulkomaat ja ulkomaalaiset ovat vielä ihmeellinen asia. Kirjoituksia kuvataan humoristisiksi, mikä todistaa, että eri ihmisiä ovat aina huvittuneet erilaista asioista.

Anni Swan: Pikkupappilassa (1922 WSOY, 234 s).
Lajissaan ihastuttava tyttökirja 1920-luvulta osui lukupolulleni osana Suomi100-lukuprojektia. En kuulu kohderyhmään, vaikka luin kirjaa terveelle asenteella ja avoimella mielellä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Volter Kilpi ja Juha Hurme

”Merkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi puhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa yksin askareineen.”



Sain Volter Kilven Saaristolais-sarjan päätökseen. Sarjaan kuuluvat novellikokoelma Pitäjän pienempiä, kaksiosainen romaani Alastalon salissa sekä Kirkolle-romaani. Luettavaa näissä on yhteensä 1681 sivua.
Kilven tuotantoa kohtaan koetaan intoa ja kiinnostusta, mutta siihen voi olla vaikea päästä kiinni. Urakka tuntuu ylivoimaiselta. Moni ottaa Alastalon salin kesälomalukemisekseen, mutta se jää helposti kesken.
En ole elitistisen tai vaikean kirjallisuuden ystävä. Kyllästyn helposti ja tuskastun, ellen ymmärrä lukemaani. Pidän syvyyksiin luotaavista klassikoista, mutta olen myös antanut Shakespearen tuotannolle huonoja arvioita, pitkästynyt Dostojevskiin, vienyt Hemingwayt kierrätyshyllyyn. Olen kuitenkin hyvin tyytyväinen, että olen tutustunut Volter Kilven kirjoihin.
Jos pääsee Kilven yksittäisten sanojen ja lauseiden muodostaman rämeikö…

Leeni Peltonen: Valvomo

Leeni Peltonen: Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan (2016 Otava, 240 s).

”Uni vaikuttaa kaikkeen, ja kaikki vaikuttaa uneen.”


Pidän jääkiekosta ja Pohjois-Amerikan ammattilaissarja NHL:n seuraamisesta. Vaikka yhä useampi sen otteluista lähetetäänkin Suomen aikaa illalla, on tavallisin pelien alkamisaika 2.05. NHL:stä onkin tullut minulle maaginen kirjainyhdistelmä, rakas yöllinen seuralainen.

Diagnoosimääritelmän perusteella olen ollut unihäiriöinen kymmenisen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeutta nukahtaa iltaisin. Mutta aikaiset heräämiset, ne ovat piinaa. Usein klo 03-jotakin, pahimpina aikoina heti puolen yön jälkeen jo hereille. En ole tarvinnut herätyskelloa.

Kiinnostuin Leeni Peltosen juuri ilmestyneestä Valvomosta ja sainkin sen luettavakseni aika nopeasti. Päätettyäni kirjoittaa kirjasta tänne toivon kuitenkin välttäväni unihäiriöisen valitustilitys –sävyn. Haluan kirjoittaa Leeni Peltosen hyvästä kirjasta ja peilata sitä omiin kokemuksiini. Valvomossa Peltonen kert…

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014, Like 175 s).


Olen aina pitänyt Rosa Liksomin tekstistä. Väliaikaisen sisäkannen silmäily paljastaa kuitenkin armottoman totuuden: 30 vuoden uralle listatuista 18 teoksesta olen lukenut neljä. Siihen tulee muutos.




Tunnustaudun mieluiten pidemmän proosan ystäväksi, mutta Rosa Liksom osoittaa uutuudellaan, että ison tarinan ja kirjavan kuvauksen voi luoda myös pienistä paloista, sirpaleittain. Väliaikainen koostuu kolmesta osasta: Muu maailma, Kaspar Hauser ja Pohjoinen. Niissä on yhteensä 63 kertomusta, ja väleihin Liksom on sijoittanut neljä omituista eläintarinaa. Lyhyet kertomukset eivät juonen osalta liity toisiinsa ja satunnaisesti toistuvat tutut nimetkin kertonevat eri henkilöistä. Nämä puolen, yhden ja kahden sivun kertomukset muodostavat kuitenkin hienon kokonaisuuden.




Teen karkean jaon: 70 ensimmäistä sivua ollaan etelän lähiöissä, loput 100 Pohjois-Suomessa. Myös teksti muuttuu. Pystyn korkeintaan tyydyttävästi arvioimaan Liksomin lähiökieltä, en…

Muumipappa ja minä

Oli minun vuoroni soutaa, ja Muumipappa punkesi kömpelösti perätuhdolle.
– Kirjoitit sitten muistelmasi, sanoin sillä tavalla kysyvästi, että Muumipappa jatkaisi siitä, mihin oli jäänyt.
– Niin, aloitin silloin, kun kurkkuni oli pahasti kipeänä, Muumipappa muisteli. – Kai ajattelin, että jos kuolen tähän, kukaan ei tiedä merenvahasta tehdystä raitiovaunustani.
– Mikä se on?
– Et ole lukenut muistelmiani, Muumipappa tokaisi terävästi. – Kaikkien yli nelikymppisten pitäisi kirjoittaa muistelmansa, ainakin niiden, jotka ovat saaneet aikaan jotakin hyvää.
Kiristin hieman tahtia, vene kulki nopeammin ja Muumipappa sai taas juonesta kiinni.
– Minut jätettiin löytölasten kodin ovelle paperipussissa, vaikka olisin toivonut, että edes korissa.
– Millaista siellä kodissa oli?
– Suurimman osan ajasta mietin, miksi oli niin kuin oli eikä päinvastoin, Muumipappa pohti. – Ja miksi minä olin minä enkä joku muu.
– Mitä ne muut löytölapset näistä pohdinnoista tuumasivat, kysyin arkaillen ja vastausta…