Lukuvuosi 2018

Viime vuonna luin omaksumiskykyyni nähden liikaa kirjoja ja Suomen juhlavuoden 2017 myötä lähes kokonaan kotimaista kirjallisuutta. Tavoitteenani tälle vuodelle oli hillitä hieman tahtia ja lisätä ulkomaisten kirjojen osuutta. Kuvan kartasta ilmenevät maat ja alueet, joista kotoisin olevan kirjailijan teoksen luin tänä vuonna. Vielä jäi tuleville vuosille isoja mustia aukkoja.

Lukumääräisesti tavoitteet toteutuivat, ja nyt olen tasolla, jota pidän itselleni realistisena. Luettuja kirjoja kertyi vuoden aikana 128, ja niistä ulkomaalaisia oli hieman yli puolet, 77. Keskiarvoksi tuli 92 luettua sivua päivässä.

Kiitän jälleen kaikkia blogitekstejäni lukeneita, niitä kommentoineita ja puheeksi ottaneita. Harrastus tuntuu edelleen hyvin mielekkäältä, ja sen aina yhtä sykähdyttävä kohokohta on, kun huomaan tekstiäni luetun. Hyvää lukuvuotta 2019!

Vuoden 2018 parhaat kirjat: (tekstit on aikaisemmin tänä vuonna julkaistu blogissani).

1) W.G.Sebald: Austerlitz (2001 Tammi, suomentanut Oili Suominen, 341 s).
Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta. Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta. Lisää täällä.

2) Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2014 WSOY, suomentanut Helinä Kangas, 511 s). Olin sanaton ja muissa maailmoissa tämän 1829-sivuisen Napoli-sarjan päätyttyä. Luin osat liian harvaan tahtiin, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan koko paketin kerralla. Ferrantella on ilmiömäinen kyky kertoa asioista lukijaystävällisesti ilman mitään ylimääräisiä koukeroita, selittää tapahtumia ja tuntemuksia juuri sopivan paljon tai vähän, rakentaa emotionaalisia siteitä pitkin tarinaa ja saada kaiken tuntumaan niin surulliselta, aidolta, kaoottiselta ja elämältä. Kehotan ihan kaikkia lukemaan nämä kirjat.

3) Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö (2005 Teos, suom. Liisa Ryömä). Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö (2009) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä. Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut ja salaisuudet. Lisää täällä.

4) Miki Liukkonen: O (2017 WSOY, 858 s)
Vaikutelmani ennen lukemisen aloittamista oli, että hommassa on taiteellisen brassailun makua, eikä se varsinaisesti lievittynyt Miki Liukkosen julkisten esiintymisten myötä. Viittaukset ja vertailut David Foster Wallacen Infinite Jestiin samanaikaisesti kiehtoivat ja pelottivat. Vaan niinpä kävi, että nyt ymmärrän, ainakin suurimman osan. O ei ole nolla eikä oo. Se on kierros, toisto, rundi, luuppi, spiraali, loputtomien riippuvuus- ja viittausketjujen kuva, Miki Liukkosen noitaympyrä.
O on kirja neurootikoista, ja siinä on mahtavia kohtauksia, mutta juonivetoisen romaanin etsijän on parempi jatkaa etsimistä. Liukkonen kuvaa omituisia sosiaalisia tilanteita ja mekanismeja ja tavoittaa ainutlaatuisen hienosti meitä ympäröivän alati voimistuvan kohinan. Voi tietysti olla sitä mieltä, että tämän kaiken olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ja miksei, mutta silloin ei mitenkään olisi ehtinyt kertoa tätä kaikkea juuri tällä tavalla.
O olisi täysien pisteiden suoritus, jos taso säilyisi koko 858 sivun matkan. Ei säily, mutta esimerkiksi neuroosien kuvaukset ja netin ääreen syntyneen sukupolven analyysit osoittavat Liukkosen kuuluvan mestariluokkaan.

5) Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014 WSOY, 246 s)
Valkoinen Toyota on taksi, joka kirjan alussa vie Joni Skiftesvikin Hilkka-vaimon lentokentälle. Vaimo lentää Oulusta Helsinkiin sydämensiirtoon, ja kirjailija itse joutuu kotoa teho-osastolle aorttarepeämän takia. Skiftesvikin kirja on todennäköisesti kokonaan omaelämäkerrallinen. Se seuraa nykyajan tasolla Jonia sairaalassa ja sitä, kuinka hän soittelee Meilahteen kysyäkseen vaimonsa voinnista. Toistuvasti, noin joka toisessa luvussa, kerronta siirtyy ajassa taaksepäin. Aina niihin aikoihin, kun pariskunta perusti perhettä ja Skiftesvikin kirjailijanura oli aluillaan; Rauma-Repola oli voimissaan ja Kekkosen junaileman Kostamus-urakan ansiosta Kainuu kukoisti. Lisää täällä.