”Jonkin aikaa järkytys jähmetti koulun ja koko Seudun. Mutta meni sitten ohi, mikä oli melkein vielä järkyttävämpää. Aika nopeasti, unohtui nopeammin kuin amerikkalainen tyttö konsanaan.”
Monika Fagerholmin romaanit Amerikkalainen tyttö (2005 Teos) ja Säihkenäyttämö (2009 Teos) muodostavat kaksiosaisen teosparin Säihkenäyttämön loppu. Olen eri mieltä esittelytekstien kanssa siitä, että kirjat ovat itsenäisiä osia. Ne voi kyllä lukea erillään, mutta silloin lukija jää mielestäni oleellisesta vaikutuksesta paitsi. Etenkään Säihkenäyttämöä ei kannata lukea ilman tai ennen Amerikkalaista tyttöä.
Alkuasetelmassa amerikkalainen tyttö Eddie kuolee vuonna 1969 pienessä kyläyhteisössä fiktiivisellä Seudulla. Tarina seuraa Eddieen kiintyneiden Björnin ja Bengtin kohtaloita, ja pääosaan nousee myös nuorten Sandran ja Doriksen ystävyys ja rakkaus. Vuosikymmeniä myöhemmin valokeilassa ovat edelleen Eddien kuoleman aikaiset tapahtumat ja osin samat henkilöt, mutta myös seuraavan sukupolven kivut ja salaisuudet.
Kyseessä ei ole rikosromaani, eikä kirjoissa ratkota kuolemantapauksia. Tarinan tapahtumia tärkeämpää on niistä kertominen. Jo siitä lähtökohdasta lukukokemus on ikään kuin valmisteltu epävarmuuksia ja epätietoisuutta sisältäväksi. Olennaista onkin, miten yhteisön jäsenet peilaavat elämäänsä kiinnekohdaksi muodostuvan Eddien kuoleman kautta.
2000-luvulle tultaessa Seutu on muuttunut. ”Se mitä on jäljellä isosta metsästä, joka kerran oli suuri ja ehjä, etäisimpänä pohjoisessa Laitimmainen Lampi––” ”Valtaisia asumattomia metsämaita on vuosien mittaan hävitetty ja kaadettu rakentamisen tieltä: esiin on kasvanut uusia asuinalueita, joilla on sellaisia nimiä kuin Ruusutarha 2, 3 ja 5.”
Henkilöiden väliset suhteet ja heidän kuolemansa toistuvat niin rakenteiden kuin lauseidenkin tasolla. Moniselitteisyys, tapahtumien epämääräisyys ja mystisyys jäävät lukijan mieleen vaikuttavalla tavalla. Toisto ja motiivin jatkuva läsnäolo on kuin davidlynchiläinen pelottava ja paha toinen voima, jonka vaikutuspiiriin kaikki romaanien henkilöt ovat joutuneet.
Vaikutusta tehostavat lyhyet kappaleet, joissa samat tapahtumat ja samat yksityiskohdat esiintyvät nopeissa viittauksissa – valkoinen Jaguar, punainen sadetakki, metsässä kajahtava laukaus. Tekstiin tuo vahvaa kuvallisuutta esimerkiksi Twin Peaks -tyylinen rantavedestä löytyvä tyttö. Omituisuutta ja persoonallisuutta ilmentävät lapsenomaiset kuvaukset paikoille ja ihmisille: "metsän liejuisemman puolen talo", "Pomminpamaus Pinky Pink" ja niin edelleen.
Säihkenäyttämön loppu on epäluotettavan kerronnan riemujuhlaa. Yhtä kertojaa on mahdoton löytää, ei selviä mikä näkökulmista on arvovaltaisin, ajalliset siirtymät sekoittavat. Fagerholm tavoittaa hienosti ihmismielen kyvyn luoda ja rakentaa ympärilleen merkityksellistä, satunnaista ja myyttistä todellisuutta. Juoni ei hahmotu lineaarisesti vaan kerroksellisena ja aukkoisena.
Lause hipoo täydellisyyttä liikkuessaan ajassa, luodessaan tunnelmia ja antaessaan ristiriitaisia tulkintoja siitä, mitä on tapahtunut. Takautumat, ennakoinnit, vihjaukset, toistot – on vaikea sanoittaa kaikkea sitä, mikä näissä kirjoissa viehättää. Parhaat kirjailijat ovat omintakeisia, kuten Monika Fagerholm.
Amerikkalainen tyttö on näistä kahdesta romaanista parempi, ja Säihkenäyttämö tuntui paikoin liian raskaalta edettävältä. Senkin rikkaus ja erikoinen voima on, että lukukokemus piti otteessaan, vaikka aina en ymmärtänyt lainkaan, missä, milloin ja kenen kanssa olen. Hienoa ja sinällään paikkansa pitävää ajatusta siitä, että kertomuksessa ja romaanissa kaikki on merkityksellistä, on käytännössä joskus aika raskas seurata.
”Mutta mikä tärkeintä. Tästä syntyy tarina. Poika surmasi rakkauden tähden. Tarina nuoresta rakkaudesta ja pahasta äkkikuolemasta, se jatkaa elämäänsä ajassa ja Seudulla.”
Romaanit on suomentanut Liisa Ryömä. Tekstin lähteenä on romaanien lisäksi Anna Helteen artikkeli Tulkinnallinen horjuvuus ja affektit. Kuolema Monika Fagerholmin Amerikkalaisessa tytössä ja Säihkenäyttämössä (Avain 1/2013)
Kommentit
Lähetä kommentti