Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.
Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.
”Nuorisoliittolaisten laulu ’Siperian metsistä brittien mereen, punainen armeija voimakkain on!’ vaihtui tyttöjen kuoroksi: ’Oi, mäellä elon leikkaajat, viljaa korjaavat…’”
Päähenkilö on uuden valtion myötä kasvava ja sankaritekoja himoava köyhien olojen kasvatti, väkivahva Pavel ’Pavka’ Kortsagin. Pavkan kasvua on kuvattu monisanaisesti, mutta silti se jää lukijan silmissä etäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kerronnallisesti Pavkan hahmo on silti monta viisivuotissuunnitelmaa muiden henkilöiden kuvausta edellä; toiset jäävät täysin litteiksi. Tapahtumien käänteet ovat valtavan nopeita, ja on kuin olisi ollut niin kiire kasata sankaritarina, ettei aineksia ehditty lainkaan kypsytellä.
On samaan aikaan traagista ja koomista, että teos on suomennettu heti sotien jälkeen vuonna 1946, vaaran vuosina, valvontakomission aikana. Teoksen moraalikäsitys on avoimen poliittinen, vahvan aatteellinen ja täysin mustavalkoinen. Rintaman etulinjan ukrainalaismiesten esitetään kokevan aitoja suruntunteita siitä, että Puolaan ei – vielä tällä erää – syntynyt sosialistista neuvostotasavaltaa. Sekin tulee kiusallisen selväksi, että kaikki muut sotilaat kansat vapauttavaa puna-armeijaa lukuun ottamatta ovat ryöstäviä ja raiskaavia roskajoukkoja.
Teoksen symboliikka on osoittelevan tarkoitushakuista ja yhteiskuntajärjestelmälähtöistä. Narratiivisuutta ja kirjallista ilmaisua on haettu säännöllisellä asemanvaihdoksella: välillä sosialismin ollessa uhattuna jumiudutaan staattiseen tilaan taistelutantereelle, ja edistyksen päästessä taas käyntiin on tapahtumat sijoitettu dynaamisesti junaradalle tai rakennustöihin.
Kuinka teräs karaistui tuli luettua huvittuneen kriittisesti ja myöhemmän historiankulun tarjoaman turvallisen kyynisyyden suojissa. Lopussa kuitenkin meinasi käydä kylmät, pilkkatuhahdukset vaieta ja liikutus nousta selkäpiitä, kun selvisi, että kirjassa kovia kokenut Pavka on todellisuudessa Nikolai Ostrovski (1904–36). Jälkisanat paljastavat, kuinka kirjailija teoksensa kirjoitti.
”Hän käsitti Pavelin murhenäytelmän, hän tiesi että Kortsaginille, joka oli luovuttanut lyhyen elämänsä kokonaan puolueelle, oli taistelusta irtautuminen ja siirtyminen kauas selustaan kauheaa, ja hän päätti tehdä kaikkensa.”
Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui (1934 Kansankulttuuri Oy, suomentanut Tor-Erik Eriksson, suomennoksen tarkistanut Mirja Ruoniemi, 408 s).
Kommentit
Lähetä kommentti