Aaro Hellaakoski: Jääpeili

Oululaislähtöinen runoilija Aaro Hellaakoski (1893-1952) oli koulutukseltaan luonnontieteilijä ja opettaja. Hellaakoski harrasti kuvataiteita. Hänellä oli hyvin omakohtainen ja syvä suhde suomalaiseen luontoon. Hellaakoski julkaisi 13 runokokoelmaa sekä lisäksi romaanin, novellikokoelman ja esseitä. Jääpeili on hänen seitsemäs runokokoelmansa.

Niin kutsuttujen tulenkantajien katsotaan muodostaneen 1920-luvulla kokonaisen uuden nuoren runoilijasukupolven. Tulenkantajien tuotanto irtisanoutui perinteistä, avautui uusille vaikutteille, mutta toisaalta uskoi suomalaisen kulttuurin tulevaisuuteen. Aaro Hellaakosken ei katsota kuuluneen tulenkantajiin, vaikka hän olikin aikalaisena uudistamassa aikakauden lyriikkaa. Hellaakoski pidättäytyi myös vanhassa ja perinteisessä.

Hellaakosken tuotannolle, erityisesti Jääpeilille on tyypillistä kokeilunhalu. Jääpeilin runojen typografiset ratkaisut olivat suomalaisessa lyriikassa aivan uutta. Esimerkiksi runossa ”Sade” esiintyy sana ”sataa” kahdeksan kertaa ja sen kirjaimet on ladottu siten, että ne muistuttavat peräkkäin alaspäin putoavia pisaroita.

Jääpeili-kokoelmassa on 38 runoa ja se on jaettu neljään osaan. Tarkastelen yhtä runoa kustakin kokoelman osasta.

Ensimmäisen osan kolmeatoista runoa yhdistää luonto. Runojen aiheina ovat vuodenajat, kasvit, eläimet ja sää. Teemoina ovat luonnon, vuoden ja elämän kiertokulku, ja joissakin runoissa elämää näyttävät leimaavan mielenterveyden ongelmat.

Toisessa osassa on kymmenen runoa ja ne kertovat rakkauden onnesta, syntymän, lapsuuden ja kasvamisen ilosta. Runot paljastavat pinnan alta rakkauden kielteisiä puolia: pettymyksen ja ihmisen tunne-elämän epävarmuuden.

Kolmannen osan kuusi runoa on kirjoitettu kursiivilla. Ne kertovat kirjoittamisaikansa ilmiöistä, esimerkiksi kieltolaista ja työn tekemisestä uudenlaisessa maailmassa. Runojen teemaksi nousee kokoelman ajan modernin maailman kehityksen ja suunnan kritiikki sekä nostalgia menneitä aikoja kohtaan.

Neljäs osa sisältää yhdeksän runoa ja on kirjoitettu vanhaa kirjallisuutta muistuttavalla fraktuura-kirjasimella. Useimmat runot kertovat matkasta, vanhuudesta tai viisaudesta. Ne on kokonaisuutena tulkittavissa sukupolvien välisen ketjun kuvaamiseksi. Neljännessä osassa on raamatullinen viitekehys ja runoihin sisältyy paljon elämänviisautta.

Aaro Hellaakoski: ”Yön hurtta” 

Oon kuullut mustan koiran
yöst’ yöhön, äskettäin.
Oon nähnyt mustan koiran,
sen viime yönä näin.

Yön kintereillä pinkoo
se kautta kujien
ja ulvontansa sinkoo
yö yöltä yltyen.

Yön koira, kauhun maistoi
se sanomattoman,
yön hurtta, haaskan haistoi
se yölle kuuluvan.

Yön hurtta, ken on kuollut
sun herras nimehen?
Oot kasvojani nuollut
jo, silmät palaen.

Runossa on nouseva runomitta ja runo on kolmipolvista jambia. Kohosteisuuden keinona on voimakas parallelismi, eli toisto: sama rytmikaava toistuu.

Runossa on yöhön liittyvää kuvallisuutta. Lisäksi runossa on ilmeisenä eläimeen, koiraan, sen toimintaan ja luonteeseen liittyvä viitekehys. Näitä yhdistävänä runossa on vaanimiseen, kuljeskeluun ja saalistamiseen viittaavaa sanastoa. Yö näyttäytyy uhkaavana vuorokaudenaikana ja koiran käyttäytyminen on pelotta-vaa: koira ”pinkoo yön kintereillä”, ”sinkoo ulvontansa”, ”maistoi kauhun”; ”yölle kuuluu haaska”.

Puhuja on yksikön ensimmäisessä persoonassa. Hän kertoo koirasta ja sen toiminnasta tekemistään havainnoista. Viimeisessä säkeistössä asennonvaihdoksen myötä puhuja puhuttelee suoraan koiraa ja kysyy tältä. Puhuja tuntee koiran hyvin, mutta on voimaton sen edessä. Hän voi vain tarkkailla sitä ja antautua sille. Intensiteetti nousee runon loppua kohti koiran ja puhujan siirryttyä samaan tilaan.

Kolmannessa säkeistössä runon koira muuttuu hurtaksi. Hurtta-nimitykseen voidaan liittää erilaisia konnotaatiota. Hurtta on kontekstista ja puhujan asemasta riippuen positiivis- tai negatiivissävytteinen ilmaisu. Hurtta voi olla villimpi ja hurjempi, pelottavampi kuin koira neutraalimpana ilmaisuna. Toisaalta hurttaan voidaan liittää tuttuutta korostavaa konnotaatiota, joka korostuu myös omassa ajattelussani. Voidaan tulkita, että koira on löytänyt runon puhujan, he ovat kohdanneet. Se ”maistoi kauhun” ja ”haistoi haaskan”, ja ”nuolee nyt herransa kasvoja silmät palaen”.

Koiran liikkeen ja toiminnan voidaan nähdä kuvaavan mielen sairastumista. Henkinen epätasapaino etsii kohdetta ja puhujan horjuvasta mielenterveydestä tulee koiralle haaskaa. Kun koira muuttuu runossa hurtaksi, tapahtuu kaksi asiaa: puhuja kohtaa oman mielensairautensa ja siitä tulee puhujalle tuttu, oma ja tärkeä, jopa rakas asia.

Runon puhuja elää ja valvoo öisin. Vaikka musta on kuoleman symboli ja yö pimeyden, on ”Yön hurtan” sanavalinnoissa ja yleisessä tunnelmassa jotakin lohdullista. Symbolina musta koira on lanseerautunut masennuksen metaforaksi jo antiikin Rooman valtakunnan aikoina. Metaforassa on kyse samasta asiasta kuin ”Yön hurtassa”: hallitsematon ja epämääräinen pelkotila saa tutut piirteet ja ikään kuin rajatun olomuodon.


Aaro Hellaakoski: ”Outo kieli” 

Vitkaan yöstä kärsimyksen
onnen aamu kirkastuu.
Viihtymyksen, tyydytyksen
pieni pyyde vaimentuu.
Nousee altis uhrimieli
syvyydestä sydämen,
soperrellen lausuu kieli
oudon ensi-aakkosen.

On kuin toukkain murkinoilta
ruumis nousun tahdon sais,
on kuin päästä, hartioilta
käärinliinat kirpoais.

Mullan lapsi, ihmismieli,
löytänetkö laulun sen,
jost’ on oppinut jo kieli
oudon ensi-aakkosen.

Runossa on laskeva runomitta ja runojalkana säännöllisesti toistuva trokee tai trokee-daktyyli-yhdistelmä.

Runon neljä viitekehystä ilmentävät ihmisen tunnemaailmaa, elämän päättymistä ja loppumista, raamatullisuutta sekä kielen oppimista. Kielen oppimiseen on houkuttelevaa liittää yleisemminkin sosiaalistuminen ja kasvaminen. Metaforia on runsaasti, ja runon kuvallisuudessa toteutuu kahden ajatuksen vuorovaikutus: maasta versominen ja kristillinen ylösnousemus.

Runon puhuja toimii ulkopuolisena kertojana, joka kertoo runon tapahtumista, mutta kuvaa myös tapahtumien herättämiä tunteita. Neljän viimeisen säkeen asennonvaihdoksen myötä puhuja puhuttelee suoraan runon päähenkilöä, ihmistä, ”mullan lasta”. Runossa on syntymiseen liittyvää kieltä ja sen voimakkaana vastakohtana, antiteesinä kuolema ja haudassa oleminen.

”Outo kieli” kertoo uuden elämän alkamisesta ja säkeissä on paljon sanoja, jotka viittaavat syntymään ja ylösnousemukseen. Kuitenkin toisen säkeen sanat ”viihtymyksen” ja ”tyydytyksen” ohjaavat ajatukset pikemminkin aistien ja mielihyvän tunteiden heräämiseen. Edelleen ”outo kieli” ja ”oudot ensiaakkoset” eivät viittaa niinkään syntymiseen vaan uuden oppimiseen ja omaksumiseen. Tulkitsen ”Oudon kielen” kuvaavan ihmisen seksuaalisuuden heräämistä. Ruumis saa ”nousun tahdon” ja ”käärinliinat kirpoavat päästä hartioilta”; ihmisen tunnemaailma ja jotakin hänen omasta sisimmästään vapautuvat, ja hän näkee ympäröivän maailman uudella tavalla.


Aaro Hellaakoski: “Pyhät päät” 

Kansakunnan kaapin päällä
näätkös päitten riviä!  
Onnellist’ on olla täällä
kun ne on vain kiviä.

Kivipäät on kiltit siellä
kaapilla katon rajassa:
ei ne käske, ei ne kiellä,
ei ne ole Pekan ei Paavon tiellä,
niin, ja ne jaksaa kyllä niellä
paksunkin ilman majassa.

Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta.

Kivisuut jos kielen saisi,
jäykät parrat järähtäisi,
luulen, ukset longahtaisi
lasiruudut särähtäisi.

Siunatkohon kansakunta
suurten vainajainsa unta.

Runossa on laskeva runomitta. Trokee ja daktyyli vaihtelevat säkeissä poikkeuksena toisen säkeistön daktyyli-peoni –yhdistelmä.

Runo kertoo valtion aiempien mahtihenkilöiden kunniaksi laadituista kasvo- tai pääveistoksista, joita yleensä näkee esillä julkisissa tiloissa, hallintorakennuksissa tai esimerkiksi oppilaitoksissa aseteltuna vitriiniin tai muulla tavalla esille, usein ehkä katsojaa korkeammalle.

Kiviset pyhät päät kuvaavat kansakunnan suhtautumista omaan historiaansa. Tämä teema avautuu hyvin metaforien kautta. Runossa on pilkallista sävyä – ”näätkös päitten riviä, kivipäät on kiltit siellä” – joka korostuu vastinparinaan olevan ”siunatkohon kansakunta, suurten vainajainsa unta” –säkeistöihin.

”Päitten rivi” on kuva useista veistoksista esillä vierekkäin tai samassa tilassa. Kuvattavana metaforassa on taaksepäin ulottuva ehkä pitkähkökin historia, jossa menneiden sukupolvien edustajat ovat läsnä. ”Kivipäät on kiltit siellä, ei ne käske, ei ne kiellä” sekä edellisen säkeen ”kun ne on vain kiviä” viittaavat siihen, että historian henkilöissä on myös jotakin kavahdettavaa, mutta heistä ei tarvitse enää välittää.

Runon jatkuessa kuvataan, kuinka ne ”jaksavat niellä paksunkin ilman majassa”. Maja tarkoittanee tässä valtiota tai kansakuntaa ja paksu ilma viitannee syystä tai toisesta muuttuneeseen keskusteluilmapiiriin, yhteiskunnalliseen henkeen, sellaiseen tapahtumien etenemiseen, jota historian merkkihenkilöt eivät pitäisi hyvänä, elleivät olisi nykyään tietämättömiä; kilttejä ja kivisiä. Vainajain unen siunaamisella heidän menneestä työstään halutaan olla piittaamatta.

Se, että päät eivät ”enää ole Pekan tai Paavon tiellä” saattaa viitata joihinkin 1920-luvun lopun ajankohtaisiin henkilöihin, mutta yhtä hyvin myös tavallisiin suomalaisiin tavallisine suomalaisnimineen. Pyhät päät ja heidän todennäköisesti vanhahtavat ja vieraskieliset nimensä eivät ole uuden ajan kehityksen tiellä.

”Kivisuut ja jäykät parrat” nimittäin lausuisivat jotakin vastustavaa ja kiivastakin, jos vain kielen, eli puhekyvyn saisivat. Se varmasti myös kuultaisiin ja huomioi-taisiin, koska kansakunnan majan ikkunatkin särähtäisivät. Parrat paljastavat, että kansakunnan historialliset henkilöt ovat kaikki miehiä. Partaan on historiassa liittynyt myös mielleyhtymiä iästä, kokemuksesta, vauraudesta ja viisaudesta, ehkä uppiniskaisuudesta ja jääräpäisyydestäkin.

Kansakunnan kaapin päällä on mielestäni hyvin lähellä niin vakiintunutta metaforaa, että voitaisiin puhua jo sanonnasta. Fraasi on alun perin Eino Leinon, ja vuonna 2009 sitä on käyttänyt esimerkiksi rock-muusikko Samuli Putro. Se tuntuu arkikieleen sopivalta. Nouseminen kansakunnan kaapin päälle on lähtökohtaisesti jotakin tavoiteltavaa ja henkilön merkityksellisyyttä korostavaa. Termissä on myös satiirinen sävy, joka tuo mieleen menneet asetelmat ja rakenteet, kaapin päällä oleva veistos kerää nopeasti pölykerroksen.

”Pyhien päiden” kritiikin ja ironian kohteen voi mielestäni lukea kahtalaiseksi: siinä kritisoidaan joko nykyistä maailmanmenoa tai menneitä perinteitä. Runossa itsessään on luettavissa ironiaa menneiden aikojen kivisiä päitä ja kivisiä ajatuk-sia kohtaan. Mutta kun runon asettaa kokoelman kontekstiin, ironian kohde muuttuu. Jääpeilin toisen osan runot ovat kritiikkiä modernia maailmaa kohtaa, joten sellaiseksi ”Pyhät päätkin” voidaan tulkita.


Aaro Hellaakoski: ”Hauen laulu” 

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan

kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen

lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman

kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
yksinäisyyden 
kylmä syli.

Runon mitta on vapautunut. Suurin osa säkeistä on puhdasta trokeeta tai puh-dasta jambia, mutta nousevissa runojaloissa on käytössä myös jambi-anapesti –yhdistelmä ja laskevissa trokee-daktyyli.

”Hauen laulun” viitekehykset löytyvät luonnosta, eläimistöstä ja kasvistosta. Toisen merkittävän viitekehyksen muodostaa musiikki. Hauki nousee järvestä, ”kosteasta kodostaan kuusen latvukseen”. Se aistii kesäisen kasteen aamuna, joka on nousemassa kauniina; aurinko puhkoo harmaat pilvet ja saa laineet kimaltamaan. Hauen laulu on kuitenkin dominoivaa ja synkempää kuin äänimai-semaa aiemmin hallinneiden lintujen.

Kerronnan kohteena on hauki ja siitä puhutaan yksikön kolmannessa persoonassa ”se”. Vaikenevat linnut ovat toinen kerronnan kohde. Puhuja kuvailee luontoa ja sen ilmiöitä sekä hauen toimintaa, mutta sanalla ”lie” ilmaisee, ettei pysty kuvaamaan hauen tai muidenkaan toimijoiden kokemus- tai tunnemaailmaa. Jää oletuksen varaan, onko hauki aistinut kauniin kevätaamun. Luonnon kauneus ja lintujen laulu sekä hauen ulkomuodon ja äänen rujous muodostavat vastak-kainasettelun.

”Hauen laulusta” on tehty metalyyrisiä tulkintoja. Niiden mukaan runon outo kuvallisuus ilmentää modernin lyriikan asemaa suhteessa perinteiseen. Ehkä samalla koko Hellaakosken asemaa runoilijana modernin ja perinteisen välissä. Hauki, linnut, kuusi, käpy ja kevät ovat perinteisen lyriikan kielikuvia, mutta ”Hauen laulussa” linnut ovat mykkiä ja hauki nousee vedestä kuuseen laulamaan.

Aukoton tämä metalyyrinen tulkinta ei ole. Laulutaitoinen hauki oli suomalaisessa runoudessa uutta symboliikkaa, mutta haukeen ja musiikkiin liittyvä kuvallisuus vanhaa perua. Jo Kalevalassa Väinämöinen lumoaa soittamalla hauen leukaluusta tekemällä kanteleellaan.

Joka tapauksessa ”Hauen laulu” Jääpeilin päättävänä runona onnistuu kiteyttämään Aaro Hellakosken kokoelman punaisen langan. Läpi teoksen, mutta erityisesti tarkemmin esittelemissäni runoissa on yhdistävänä teemana liikkuminen perinteinen-moderni –akselilla. Kirjoittamisaikanaan suomalainen yhteiskunta oli jo irtautumassa suorasta yhteydestä maahan ja luontoon, mutta Hellaakoski tuntuu painottavan luonnon ja ihmisen mielen, hänen sisimpänsä, lähes symbioottista suhdetta.

Aaro Hellaakoski: Jääpeili. Runoja (Otava 1928, 65 s).

Teksti on kotimaisen kirjallisuuden kurssin harjoitustyöni. Arvostelun (4/5) jälkeen olen korjannut siitä teknisiä virheitä, mutta jättänyt esimerkiksi omat epäselvät tulkintani ja analyysin puutteet ennalleen. Tekstiä on lyhennetty, ja runomitan tekniset merkinnät sekä tekstin lomassa olleet lähdeviittaukset olen poistanut luettavuuden parantamiseksi.

LÄHTEET

Jyväskylän yliopiston Koppa 2009, internet-sivu. 1900-luvun suomalainen kirjalli-suus 31.5.2017
koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/1900-luvun-suo-malainen-kirjallisuus/

Preston, Joshua 2013: A Prairie Populist, internet-sivu. The History of the “Black Dog”
as Metaphor 31.5.2017.
jppreston.com/2013/09/21/the-history-of-the-black-dog-as-metaphor/

Laitinen Kai 1997: Suomen kirjallisuuden historia. Neljäs uusittu painos.
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Lummaa Karoliina 2007: Aihe, motiivi, teema ja topos. Teoksessa Siru Kainulai-nen, Kaisu
Kesonen, Karoliina Lummaa (toim.): Lentävä hevonen. Välineitä runoanalyysiin.
Vastapaino, Helsinki. 41-65.

Lyytikäinen Pirjo 1990: Mitä kirjallisuus on? Teoksessa Mervi Kantokorpi, Pirjo Lyytikäinen & Auli Viikari (toim.): Runousopin perusteet. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 11-35.

Lyytikäinen Pirjo 1995: Muna vai kana – erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa Mervi Kantokorpi (toim.): Kuin avointa kirjaa. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. 15-50.

Putro Samuli 2009: Klik! Kappale cd-levyllä Elämä on juhla. Warner Music Finland Oy.

Uusi-Hallila Tuula & Helttunen Anne 2016: Sitaattien saloissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.