Siirry pääsisältöön

W.G. Sebald: Austerlitz


Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jättää minuutensa Austerlitzin identiteetin haun taustalle. Hän haluaa antaa Austerlitzille kaiken tilan.


W.G. Sebaldin teos on asiaproosaa tai esseeromaani. Se on matka, joka vie lukijan Walesiin, Belgiaan, Lontoon nokisille asemille, natsimiehitettyyn Prahaan, Marienbadin kylpylään ja Pariisiin. Sebald tavoittaa historian, kaupunkien ja paikkojen kerrostumat. Päähenkilön mieli on kuin Euroopan kulttuuriperintö.

”Lemoine sanoi, sanoi Austerlitz, että hänellä oli toisinaan sellainen olo, että hän täällä ylhäällä tunsi ajan virtauksen ohimoillaan ja otsallaan, mutta todennäköisesti, niin hän lisäsi, kyseessä on kuitenkin vain heijastus siitä tiedosta, mikä vuosien mittaan on kertynyt minun päähäni, nimittäin että tuolla alhaalla kaupungissa on monta erilaista kerrosta päällekkäin.”

Sebaldin kerronnan tasot eivät ole vaikeita, mutta lukijalta ne vaativat hetken totuttelua. Kertoja kertoo, mitä Austerlitz on sanonut jonkun toisen hänelle aikanaan puhuneen. Ketju laskeutuu aina neljänteen tasoon, mutta se ei ole vähääkään pois intensiteetistä. Tarinassa on valtava imu, ja pitkät monipolviset lauseet kuvaavat hyvin ajatusten poukkoilua ja nyansseja. Ne kertovat paikkojen ja rakennusten kautta pohjimmiltaan ihmisyydestä.

”––mitä kaikkea ja miten paljon unohtuu jatkuvasti jokaisen sammuneen elämän myötä, miten maailma ikään kuin tyhjentyy itsestään, kun lukemattomiin muistamiskyvyttömiin paikkoihin ja esineisiin liittyviä tarinoita ei enää kukaan kuuntele, merkitse muistiin ja kerro eteenpäin––”

Sebaldilla (1944-2001) oli ilmiömäinen kyky kertoa kaikkein suurimmista asioista ilman dramaattisuutta, kuin ohimennen. Austerlitzissa on sivuja, joissa hän kirjoittaa pimeimmästä ihmisyyden historiasta, mutta ensisijaisesti kirja kertoo minuuden rakentumisesta ja siitä, mitä on olla irrallinen.

Piilossa olevaa Sebald tuo esiin metaforisesti esimerkiksi kirjan sivuilla esiintyvien lukuisten vanhojen ja epäselvien mustavalkokuvien kautta. Valokuvat yrittävät rytmittää kerrontaa, joka muuten etenee ilman lukujakoja. Ajatus kulkee, tilanteet ja muistot seuraavat toisiaan. Lopputulos on vangitseva.

”––ikään kuin valokuvilla itsellään olisi muisti, kuin ne muistaisivat meidät, muistaisivat sen, millaisia me eloonjääneet ennen vanhaan olimme ja millaisia olivat ne, jotka eivät enää ole meidän joukossamme.”


Anna Kortelainen esitteli Austerlitzin Suomen Mielenterveysseuran ja Helsingin kaupunginkirjaston Toivoa kirjallisuudesta –sarjassa 2.11.2017.

W.G.Sebald: Austerlitz (2001 Tammi, suomentanut Oili Suominen, 341 s). Kuvat ovat romaanista.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…