Antti Hyry: Maantieltä hän lähti (1958 Otava, 89 s).
Olen vasta perehtymässä Hyryn tuotantoon ja teen sen ääripäistä: samaan aikaan lukuvuorossa ovat miehen esikoinen ja viimeiseksi jäänyt Uuni. Olen hengästynyt siitä, että Hyry teki puolen vuosisadan kirjailijanuran ja otokseni perusteella säilytti tunnistettavan tyylinsä. Tämä novellikokoelma sisältää lyhyitä kirjoituksia, jotka arkisen lakonisesti piirtävät näkyviin kasvamiseen ja olemassaoloon liittyviä valtavia ajatuksia. Saatan olla löytämässä uuden nimen suosikkikirjailijoideni joukkoon.
Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas
Vladimir Nabokov: Lolita (1955 Gummerus, suom. Eila Pennanen ja Juhani Jaskari, 384 s).
Valtavat odotukset. Lolita oli kärkipäässä niistä kirjoista, joita en ollut lukenut, mutta jotka jatkuvasti tulevat esiin kiinnostavissa yhteyksissä. Täyttyivätkö odotukset? Kyllä ja ei; Lolita ei päässyt lähellekään parhaiden lukukokemusten kategoriaa, mutta kirjassa on enemmäksi kuin vain kertalukemiseksi. Siinä on useampi taso: on kuvottava alaikäiseen sekaantuminen, on pakkomielteinen rakastuminen, on toimintaa ja mielen tutkiskelua ja mikä itseäni eniten viehätti, on erinomainen kertojaratkaisu. Luen varmasti uudelleen, joskus.
Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018 Tammi, 236 s).
Keski-ikäisenä, kirjallisuuden klassikkokaanonista kiinnostuneena mieslukijana olen juuri sellainen, joita Saara Turusen autofiktiivinen päähenkilö karsastaa, jopa inhoaa. Se ei estä minua pitämästä Sivuhenkilöstä ja ihailemasta tapaa, jolla Turusen teksti tavoittaa jotakin hyvin universaalia ihmisen käyttäytymisessä. Välillä ääneen nauramiseen saakka. Sivuhenkilö on mielessäni rinnakkainen teos Ossi Nymanin erinomaisen Röyhkeyden kanssa. Nostan Röyhkeyden näistä hitusen paremmaksi, koska pidin sen päähenkilöstä enemmän.
Kommentit
Lähetä kommentti