Siirry pääsisältöön

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas


Usein tulee luettua kirjoja, joissa juonen tasolla vähät välitän, mitä henkilöille tapahtuu. Siksi juonipaljastuksen, tosin hyvin ilmeisen, uhallakin kerron järkyttyneeni ja surreeni, kun Marsipaanisotilaassa yksi Kummelin perheen jäsenistä kuolee sodassa. Ulla-Lena Lundberg on tehnyt tämän minulle ennenkin, Jää (2013) kertoo saman perheen vaiheista, ja siinä kuolee toinen perheenjäsen. Länsiuusmaalaisia Kummeleita on kaikkiaan kuusi, opettajapariskunta ja neljä lasta ja vaikka nuorin tytär ei toistaiseksi ole ollut juuri esillä, ovat kaikki lukijalle kuin lihaa ja verta; moniulotteisia, luonteikkaita, kehittyviä henkilöhahmoja. Mestarillista kirjailijantyötä.

Vapaudenristillä palkittavista Kummelin upseeripojista ovat Marsipaanisotilaassa fokuksessa Göran, kaunis pullamössöpoika ja naistenmies, sekä Frej, taiteilija ja tiukan paikan tullen särmä ja armoton myös itseään kohtaan. He taistelevat eri rintamilla ja pitävät yhteyttä toisiinsa ja kotiin, mutta kirjeissään kaunistelevat tilannetta kertomalla luonnosta kolmen vuorokauden kranaattisateen jälkeen. Sotatilan kontrastit ilmenevät kotiin lähetettävissä varustepyynnöissä: milloin tarvitaan makeaa ja hyvää, milloin aidot luutnantintähdet, välillä nuhavoidetta. On kuin pojat eivät itsekään ymmärtäisi, missä ovat, niin voimakas on todellisuuden verhoamisen tarve. Sodasta ei saa tolkkua, vainajiin tottuu, asemasotavaiheeseen kotiutuu ja lomatkin ovat pettymyksiä, koska ei ole mitään sellaista kerrottavaa, mitä kotona haluttaisiin kuulla.

Lundbergin poukkoileva ja polveileva, preesensissä etenevä lause luo illuusion ihmisen ajatuksen kulusta. Hänen kuvauksensa henkilöidensä toimista ja mietteistä on nöyrää, inhimillistä ja kotikutoista. Hän antaa naiivien poikien pohtia Euroopan ylle laskeutuvaa juutalaiskysymystä. Hän antaa tilaa suomenruotsalaisuudelle, johon kuuluu, että Karjalasta viis, mutta Hankoa ei anneta, ja silti painetaan Syvärin taakse. Humalassakin ollaan ”ruotsiksi, ruotsalaishumalassa”; suomenkielistä lottaheilaa vähän piilotellaan ”ettei joutuisi kuuntelemaan varoituksia suomalaistumisen seurauksista Suomen ruotsalaiselle heimolle”.

Olen jäänyt pohtimaan ruokaa Marsipaanisotilaan toistuvana elementtinä. Tarina ei sinällään kerro ruoasta, ja vaikea sitä on teemaksikaan nimetä, mutta ruoka on niin usein esillä, että se muodostaa vahvan motiivin. Mistä jatkuva mässäily, ruokapakettien lähetteleminen rintamalle, upseerien ylipainoisuus, sodan viime vaiheisiin ehtineen 1926 syntyneen ikäluokan aliravitsemus, kotirintaman kurjuus ja säännöstely kertovat? Haluttiinko rintamalla olleita hemmotella, suojeltiinko sillä taistelukyvyn lisäksi moraalia, ehkä jopa julkisivua; äärimmäisissä poikkeusoloissakaan ei haluttu näyttää, että kotona ollaan taannuttu nälkävuosien tasolle.

”Näin vapaa hän ei ole ollut sen jälkeen kun täytti yksitoista. Vain hiukan taisteluharjoituksia ja kierros maastossa kuorma-autolla, mutta Laatokka aina näkyvissä. Syömistä ja nukkumista ja tyttöjen ajattelua, sitä elämä on. Sitä sota on.”

Marsipaanisotilaan lukujen otsikot herättivät ennen lukemista mielenkiinnon. ”Marsipaanisotilas”, ”Ruotsalainen mammanpoika”, ”Venäläinen ilta”, ”Sydänkäpy” ja ”Ilmatorjuntakanootti” tuovat nyt, kun niiden merkityksen ymmärtää, kyyneleet silmiin. Niin vahva on romaanin tunnelataus.

”Mutta sodassa kerta kaikkiaan on niin, että ihmiset joutuvat joskus lentävien ammusten tielle ja tapahtuu onnettomuuksia joita ei olisi tapahtunut jos kaikki istuisivat kotonaan ja olisi rauha.”

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas (2001 Gummerus, suom. Leena Vallisaari, 640 s)

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Arvokas ja perinteinen englantilainen hovimestari Stevens lähtee automatkalle. Sen päällimmäinen tarkoitus on koota uusi henkilökunta kartanon uuden omistajan, rikkaan amerikkalaisen liikemiehen palvelukseen. Kaikesta henkii luovuttaminen ja haikeus, koska aiemmin lordi Darlingtonin omistaessa kartanon kaikki oli paremmin ja henkilökuntaakin moninkertaisesti enemmän.

Rekrytointimatka on samalla vanhentuneen Stevensin ensimmäinen tutustumismatka omaan itseensä sekä Englantiin, jota ei enää ole olemassa. Stevens haluaa uudelleen palvelukseensa neiti Kentonin, joka kerran lähti kartanosta mennäkseen naimisiin jonkun muun kuin Stevensin kanssa.

”Minä, kuten monet meistä, olen luonnollisesti haluton muuttamaan vanhoja tapoja liian paljon. Mutta ei ole liioin mikään hyve takertua johonkin vanhaan traditioon vain tradition itsensä nähden.”

Stevens kertoo matkastaan ja muistelee samalla vuosikymmenien tapahtumia. Hän tekee tyylikkäitä kertomuksen kannalta tarkoituksenmukaisia siirtymiä ajass…

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…