Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannostaan Untola kirjoitti Helsingin Runeberginkadulla olevan kerrostalon kellarin työtilassa, missä hän myös asui erakkona. Sieltä mies noudettiin ja vietiin punakapinallisuudesta syytettynä Santahaminaan vangittavaksi, mutta hän kuoli venekuljetuksen aikana toukokuussa 1918.

Vuonna 1916 julkaistu novelli Kuolleista herännyt kertoo helsinkiläisestä satamajätkästä Lumperin Jönnistä, joka on poliisin juoppoputkan vakioasiakas ja myös rikkaan kauppaneuvoksen Jöns Lundbergin suojeluksessa. Kovin kauan ei tarvinnut lukiessa arvailla, että nimien samankaltaisuus sisältää myös veijaritarinan ytimen. Niinpä yksi sattuma johtaa toiseen, väärinkäsitykset eskaloituvat huijauksiksi, jätkän latteudet muuttuvat rikkaan viisauksiksi. Satamajätkää viedään pitkin maakuntia, kauppoja tehdään ja Jönni onnistuu jopa peittoamaan kuoleman.

Kuolleista herännyt ei tarinana ole mielestäni poikkeuksellinen, mutta siinä on esillä tärkeitä teemoja; rahan voima ja se, kuinka ihminen alkaa äkillisesti rikastuttuaan mahtailla ja pullistella. Untola oli kapitalismin kriitikko ja pystyi jo sata vuotta sitten irvailemaan olemattomalle rahalle ja sillä tehtävälle kaupankäynnille.

”Lopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa miehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa käsirahoina osan hinnasta. Mutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma.”

Vuonna 1911 julkaistu novelli Pirttipohjalaiset taas sijoittuu toisenlaiseen miljööseen. Se kertoo köyhistä köyhimmän pohjoisen korpikylän asukkaista. Tarinan keskiössä on karhu, jota lähdetään kyläläisten voimin metsästämään. Tapahtumat etenevät nopeasti, ja karhunmetsästys unohtuu pian, mutta karhu jää yhdistämään kyläläisiä ja muodostaa monia tarkoituksia palvelevan ulkopuolisen uhkan. Varsinainen tarina alkaa keskittyä kyläläisten keskinäiseen välienselvittelyyn.

”Nyt alkoi Pirttipohjassa kehkeytyä riita riidasta, asia asiasta, ja kohta oli koko väestö noussut itseänsä vastaan. Asiat kehittyivät aivan luonnollisesti.”

Molemmat tekstit ovat hyvin luettavaa ja kiinnostavaa kotimaista kirjallisuutta ja osa sen historiaa. Kertomuksia vaivaa kuitenkin jokin. Niissä on pituuksiinsa nähden hurja määrä henkilöitä ja nopeasti eteneviä tapahtumia, eikä Untola juuri tarjoa lukijalle apua niiden tulkitsemiseen. Ei ole tavatonta, etteivät henkilöhahmot ehdi syventyä tällaisissa lyhyehköissä kertomuksissa. Mutta oleellisempaa on, että Untolan tekstistä tuntuu puuttuvan kirjailijan ja lukijan sekä kertomuksen henkilöiden välillä operoiva sisäistekijä kokonaan: On Untolan kirjoittamaa tekstiä, on tarinan tasolla operoivia ihmisiä ja tapahtuvia asioita, mutta välitaso puuttuu. Teksti ei tunnu symboloivan, arvottavan, viestivän tai tarkoittavan mitään, sieltä ei tahdo löytyä tulkittavaa, ja väkisin nousee esiin kysymys, mitä jos tulkittavaa ei ole, mitä jos tämä kirjallisuus ei olekaan niin laadukasta, että sen pitäisi kokea uusi tuleminen, mitä jos Juha Hurme ei olekaan tällä kertaa oikeassa.

Ennen kuin edes yritän vastata näihin kysymyksiin, muistutan itselleni, että olen nyt lukenut Untolan laajasta tuotannosta vasta kolme Maiju Lassilan novellia. Jatkan vielä hänen kahteen magnum opukseensa, Harhamaan ja Martvaan, jotka hän kirjoitti Irmari Rantamalana. Tuntuu, että Algot Untola on sen ansainnut, koska Markku Eskelisenkin mukaan kyseessä on ”suomalaisen kirjallisuuden kenties häpeällisin kirjailijakohtalo” teloituksineen, mustamaalaamisineen ja unohduksiin painamisineen.

Maiju Lassila: Pirttipohjalaiset & Kuolleista herännyt. (1911 & 1916, Otava, 94 & 135 s).
Lähteenä lisäksi Markku Eskelinen: Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historia. (2016 Siltala, 587 s).