Tammikuun 2019 suositukset


Fjodor Dostojevski: Karamazovin veljekset (1880 WSOY, suom. Matti Anhava, 959 s)
Kulttuurivuoteni alkoi painavasti, kun sain vuoden alkajaisiksi päätökseen tuoreimman suomennoksen Karamazovin veljeksistä. Ajankohta oli harkittu, koska loppiaisviikonloppuna kävin myös katsomassa näytelmäversion Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.
Tähän kaikkeen olin ladannut paljon odotuksia, ei vähiten sen takia, että Karamazovin veljekset Ryhmäteatterissa huhtikuussa 1994 on parhaita teatterikokemuksiani. Oli tavallaan epäreilua, että Kari Heiskasen Ivan, Vesa Vierikon Smerdjakov ja monet muut 25 vuoden takaiset hienot tulkinnat varjostivat näitä tuoreempia kokemuksia.
Kirja on kuitenkin, tietysti, hyvä, vaikka ainakin näin ensimmäisellä lukukerralla halusin siltä ehkä hieman enemmän. Syyllisyyden, uskon ja uskon menettämisen teemat ovat vahvat, vaikuttavat ja syvälliset, mutta eivät kuitenkaan niin kohtaloikkainen, raakoina ja alastomina kuin Heiskasen 45 minuutin monologissa, jonka aikana miehen ulkomuoto tuntui muuttuvan.


Karl Ove Knausgård: Taisteluni – toinen kirja (2012 Like, suom. Katriina Huttunen, 639 s).
Tuntuu, että olen koko muuta maailmaa jäljessä, mutta silti etenen vakaasti ja varmasti – yhden osan vuositahtia. Ensimmäinen kirja oli viime vuoden Top 10:ssä, ja uskon että sinne on tämä toinenkin matkalla, mutta ei kuitenkaan ihan kärkeen. Knausgårdin tarinat ovat, kuten elämä josta ne kertovat, laveita, rönsyileviä, välillä pitkäpiimaisia ja juuri siksi uskon, että tästä kokonaisuudesta on tulossa vertaansa vailla oleva kokemus. En ymmärrä, miten joku voi osata kirjoittaa niin hienosti ja koskettavasti pyykinpesusta ja kulttuurifilosofiasta ja kaikesta siltä väliltä.


Aki Ollikainen: Pastoraali (2018 Siltala, 138 s).
Pastoraali tihkuu symboliikkaa ja on pakattu täyteen kontrasteja. Kesäisen luonnon kuvauksen kauneus, joka samalla kertoo maailman tilasta ja ihmisyyden mielettömyydestä. Vaistoilleen voimattomat luontokappaleet, ihminen mukaan lukien ovat yhteydessä toisiinsa ja osallisina kaikkeen ympäröivään. Pastoraali on täynnä kirjallisuusviittauksia ja luulen, että se on aarreaitta kirjallisuusanalyysien tekijöille; tuntuu kuin mitä tahansa kertomuksen elementtiä voisi peilata kokonaisuutta vasten. Viisautta ja hienoutta on niin paljon, että kokonaisuus meinaa pakahtua alle. Parhaimmillaan tunnelma rakentuu kuin kohta päättyvä kesä ihmisen elämässä.


Markus Tiittula: Trumpin jälkeen 

Kommentit