Markus Tiittula: Trumpin jälkeen

Markus on hyvä ja pitkäaikainen ystäväni, ja olen ylpeä ja iloinen hänen puolestaan Trumpin jälkeen -kirjan julkaisemisesta. Vaikka asumme tällä hetkellä eri mantereilla, oli minulla tilaisuus seurata kirjan tekemistä, valmistumista ja julkaisemista. Sain kirjan Markukselta elokuussa 2018 painotuoreena, ja vähintäänkin sivulauseessa hän ilmaisi toiveensa lukea, mitä mieltä kirjasta olen. Olen seurannut myös hyvin tiiviisti Markuksen Trumpistan-blogia.

Tämä lähtökohta koituu sekä Markus Tiittulan kirjan eduksi että haitaksi. Tunnistan kirjoittajan äänen, kuulen hänen tietyt sanontansa ja sananpainonsa korvissani ja ainakin uskon ymmärtäväni hieman pintaa syvemmältä, mitä Tiittula joissakin kohdissa tarkoittaa. Toisaalta ei ollut lukiessa aina teokselle eduksi huomata, että monet sanankäänteet olin kuullut aiemminkin. Ja mikä on varsin luonnollista, osa tekstistäkin oli tuttua Tiittulan aiemmista kirjoituksista esimerkiksi blogissaan.

Omissa silmissäni politiikka on muuttunut yhä paikallisemmaksi. Nuorempana seurasin kieli pitkällä suurvaltapolitiikkaa, pelkäsin ydinsotaa, kummastelin Reagania, vielä enemmän Neuvostoliittoa ja pidättelin muutaman vuoden ajan hengitystä rajojen murtuessa ja asetelmien muuttuessa. Jos USA:n presidenttikausia tarkastellaan, Clintonin kaudella otteeni alkoi lipsua maailmanpolitiikasta, amerikkalaisten sisäisistä asioista puhumattakaan. Obama on minulle vieras hahmo. Paikallisuuteen käpertyminen saattaa tätä menoa johtaa siihen, että olen kiinnostunut lähinnä itsestäni, joten oli hyvin virkistävää palauttaa mieleen henkilöitä, aikoja ja tapahtumia.

Donald Trump on minulle ollut Diilin isäntä, Hjalliksen esikuva, ja hänen torninsa Manhattanilla on näkemisen arvoinen, omituinen rakennus. Ainoa periodi, jona olen seurannut poliitikko Trumpia tai kuunnellut hänen puheitaan oli miehen käydessä Helsingissä. Voisin vain hieman liioitellen kärjistää, että kaikki mitä tiedän nyky-Trumpista on peräisin Markus Tiittulalta.

Trumpin jälkeen –kirjan luettuani olo on kummallinen. Yleensä sitä kai tietokirjan suljettuaan haluaa lisää tietoa lukemastaan, mutta nyt tuntuu, etten halua kuulla koko ukosta enää mitään. Olen täynnä, mutta en valitettavasti vain uutta tietoa.

Kiitollinen olen siitä, että maailmassani on uusia virikkeitä, ajatuskuvioita ja lukuisia politiikan termejä, joista en ennen ollut kuullutkaan. Vaivojaan ja näkökulmiaan säästämättä Tiittula marssittaa lukijan eteen Trumpia työkseen seuraavia toimijoita. Hän on itse tehnyt kunnioitettavan määrän istuma- ja jalkatyötä: 26 lähdettä, 8 haastattelua, 14 valokuvaa. Tiittula on liikkunut ytimessä, käynyt paikoissa, seissyt pelloilla, rekisteröitynyt sähköpostilistoille, juossut ylämäkiä, katsonut televisiota, seurannut Twitteriä.

Tiittulan teksti on vakuuttavaa ja ehdottoman, avoimen puolueellista. En usko, että koskaan pystyn objektiivisesti ymmärtämään, mistä kaikesta ilmiössä on kyse, mutta olen lukenut myös näkemyksiä, joissa ihaillaan, kuinka Trump kuljettaa vapaata lehdistöä mielin määrin. En tiedä, mikä on totuus, koska olen valmis uskomaan myös Tiittulaa, joka väittää, ettei Trump sellaiseen pystyisi.

Tekstissä on paljon hyviä rinnastuksia ja kiteytyksiä, osuvia metaforia teksti-tv:stä ja luolamiehistä sekä tarkkaa tapahtumien seurantaa. Tiittula on opiskellut poliittista historiaa ja se on varmasti hänen leipälajinsa, koska teksti vei totaalisesti mennessään, kun esittelyssä olivat virkaanastujaisseremonioiden vaiheet, perustuslain lisäykset tai presidentin viran perustamisen aikaiset kuviot. Selkeää luettavaa, hauskasti kirjoitettuja anekdootteja ja kiinnostavia detaljeja, joiden kautta kokonaiskuva vähitellen piirtyy lukijan mieleen ja vaikuttaa siellä ilman tehosteita.

”Vuonna 1961 John F. Kennedy rohkaisi kysymään, mitä voisit tehdä maasi puolesta, eikä mitä maa voisi tehdä sinun puolestasi. Vuonna 2009 Barack Obama muistutti pitkästä kaaresta, jossa hänen isänsä ei saanut palvelua ravintolassa ihonvärinsä takia ja nyt hän itse vannoi väkijoukon edessä pyhän valan Yhdysvaltain presidenttinä.”

Tiittulan oma ääni ei aina malta olla kiihkoutumatta ja leimahtamatta palopuhetasolle. Välillä tuntuu, kuin kirjoittajalla olisi joitakin henkilökohtaisia antipatioita ainakin kahta maailman suurvaltajohtajaa kohtaan. Sanankäänteet ovat rajuja, johtopäätökset suoria, ja siinä missä parhaimmillaan kirja tempaa mukaansa, on se makuuni ajoittain liian pamflettimaista luettavaa. Vauhdin kiihtyminen on jättänyt jälkeensä nipun tautologisia kompastuksia sekä ongelmia kerronnan ja tapahtumien aikajärjestyksissä. Viimeistään kustannustoimitusvaiheen olisi mielestäni pitänyt pystyä poistamaan ylimääräiset sanat ja siistimään lauseet, jotka ovat muokkausvaiheissa päässeet sekoittumaan.

Olisi kiinnostava tietää, ja pitääkin siis kysyä, missä prosessin vaiheessa kirjan viimeiset 50 sivua on kirjoitettu. Ne nimittäin ovat loistavat; paitsi asiallisesti kiinnostavat niin myös jotenkin dramaturgisesti ja narratiivisesti mukaansatempaavat, viihdyttävät ja oivaltavat.

Uskon, että Markus Tiittulan kirjalla on paikkansa poikkeuksellisen ajan kuvana ja olen vähän harmitellut ystäväni, kirjan ja yleensä tällaisen laadukkaan kirjallisen tekemisen puolesta sitä, että Trumpin jälkeen on jäänyt turhan vähälle huomiolle.

Markus Tiittula: Trumpin jälkeen (2018 Vastapaino, 253 s).