Siirry pääsisältöön

Jonathan Franzen: Purity

Jonathan Franzen: Purity (2015 Siltala, 600s, suom. Raimo Salminen)

”Kun Charlesin monet kuherruskuukaudet olivat ohi, hän ryhtyi kirjoittamaan isoa kirjaansa, romaania joka toisi hänelle paikan modernin amerikkalaiskirjallisuuden kaanonissa. Joskus ennen oli riittänyt, kun kirjoitti sellaisen teoksen kuin Ääni ja vimma tai Ja aurinko nousee. Mutta iso koko oli nyt kaikki kaikessa. Paksuus ja pituus.”



Jonathan Franzenia on ollut jo ikävä. Niin erinomaisia ja oman lukuharrastukseni kulmakiviä ovat Muutoksia (2003) ja Vapaus (2011), ettei lempikirjailijan titteli ole lainkaan liioittelua. Puritya tekikin mieli lukea vähän säästellen, koska tähän tahtiin voi olla, että seuraava Franzenin romaani on käsissä 2020-luvulla.

Minulla on lukijana turvallinen olo maailmassa, jossa Jonathan Franzen kirjoittaa tarinoita. Ei välttämättä kovin jännittävä ja yllätyksellinen, mutta turvallinen. Jos hetkittäin Purityssakin siirrytään nopeasti ja jyrkästi aivan uusille toiminta-areenoille, uuteen paikkaan, toiseen aikaan, niin pystyn kuitenkin säilyttämään rauhallisuuteni. Vaikken hetkeen tiedä, missä mennään, luottamus tekstiin on vankka: pysy vain mukana, sinun ei tarvitse edes kovasti ponnistella, Jonathanin kanssa asiat selviävät kyllä.

Purity ’Pip’ Tyler on 24-vuotias kalifornialainen, joka etsii elämälleen oikeaa suuntaa. Pip kamppailee ison opintovelan kanssa eikä hänen äitinsä suostu kertomaan Pipin isän henkilöllisyyttä. Andreas Wolf on DDR:ssä kasvanut maailmankansalainen. Hän johtaa organisaatiota, joka haluaa verkon tietomurtojen avulla paljastaa hallinnon salaisuuksia ja edistää avointa tiedonvälitystä.

En tässä kirjoituksessani tarkoituksella kerro enempää romaanin juonesta, henkilöistä, ajankohdista tai paikoista. Mielestäni niiden vähänkään tarkempi selittäminen pilaa osan lukukokemuksesta. Niin isoja ovat Franzenin luomat yhteydet ja siirtymät. Harmittelin kirjaa lukiessani, etten tullut juuri seuranneeksi taannoisten Assange- ja Snowden-tapausten uutisointia ja jos ihan rehellinen olen, tietomurrot romaanin teemana ei ole kaikkein kiinnostavin. Onneksi Purityssa on muitakin teemoja.

Purity koostuu kuudesta erillisestä luvusta, joilla kaikilla on yhtymäkohtansa kirjan isoihin tarinoihin. Luvut sijoittuvat usealle eri mantereelle ja ajallisesti liikutaan 1980-luvulta tähän päivään. Rakenne on siis Franzenin ystäville ehkäpä turvallinen, mutta myös perin tuttu. Erilliset luvut ovat miljöön- ja ajankuvauksessa lähes mestariluokkaa, mutta onko ongelma tällä kertaa niiden välisissä yhteyksissä? Osa luvuista ja kokonaisuuden osista tuntuivat irrallisilta.

Franzenin hieno dialogi ja sosiaalisesti vaikeiden, mutta niin arkipäiväisten tilanteiden tarkka ja älykäs kuvaaminen kuljettavat romaanin tarinaa sivukaupalla. Monipolvinen lause on parhaimmillaan viiltävän tarkkasilmäinen.

”Työskenneltyään Renewable Solutionsissa kaksikymmentäkaksi kuukautta hän oli neljänä kuukautena onnistunut sijoittumaan vasta toiseksi viimeiseksi, ei siis viimeiseksi, sillä tussitaululla johon hänen ja hänen työtoverinsa ’myyntisuorituspisteet’ merkittiin. Ehkei ollut sattumaa, että neljä kahdestakymmenestäkahdesta oli karkeasti ottaen sama taajuus kuin se, jolla hän näki peilissä pikemminkin kauniin ihmisen kuin sellaisen ihmisen, jota olisi voitu pitää kauniina jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta kuin hänestä, mutta joka ei ollut kaunis koska oli kyse hänestä.”

Jonathan Franzen on luonut maineensa perhedynamiikan kuvaajana, ja siinä hän on aivan eturivin kirjoittajia. Puritya vaivaakin mielestäni pamflettimaisuus: Franzenin aiemmatkin romaanit olivat yhteiskunnallisia. Nyt tuntuu kuin hän olisi perhekuvauksensa vanki ja samalla tuntisi entistä palavampaa tarvetta kommentoida yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tuloksena on outo hydridi. Ihmisten epävarman ajattelun ja omien motiivien puntaroimisen suvereenin kuvaamisen keskelle on ujutettu yhteiskuntakritiikkiä tavalla, joka ei oikein asetu.

”Työttömien kuluttajien taloudellinen arvo vastaisi heidän menetettyä arvoaan työntekijöinä, ja he voisivat yhdistää voimansa niiden kanssa, jotka yhä olivat työssä palvelualoilla, ja siten luoda uuden mahtitekijän, työvoiman ja pysyvästi työttömien yhteenliittymän, jonka suunnaton koko pakottaisi yhteiskunnan muuttumaan.”

Puolen välin jälkeen mieleen hiipi epäilys, onko tämä Franzenin isoista romaaneista runsain ja samalla sekavin. Kerroksellisuus ja merkitykset hämmensivät. Uskon, että toisella lukukerralla kokonaisuus avautuisi paremmin ja asiat syvenisivät, mutta tuleekohan toista lukukertaa. Jonathan Franzenille voisi tehdä hyvää kirjoittaa vähän pienempi amerikkalainen romaani, mutta silloinhan riski on, ettei hän enää ole se Jonathan Franzen, joka kirjoittaa näitä hienoja isoja romaaneja. Minä en sitä riskiä halua.

”Rakkaus pystyi näköjään rampauttamaan sielun, kääntämään vatsan ympäri, olemaan oudolla tapaa klaustrofobista: synnyttämään tunteen hänen sisälleen patoutuneesta loputtomuudesta, loputtomasta painosta, loputtomista mahdollisuuksista, jotka voisivat päästä vapaaksi vain rumaan ulkoilutakkiin pukeutuneen kalpean, vapisevan tytön kautta.”

Kommentit

  1. Purity odottaa lahjakirjojeni seassa lukemistaan ja kyllä vähän jännittää, miten Franzenille käy tällä kertaa! Luotto on kuitenkin kova: vaikka miehen laadukkaissa romaaneissa on aikaisemminkin ollut vähän tyhjäkäyntiä ja rönsöilyä, on niistä muodostunut vähintäänkin unohtumattomia kokonaisuuksia :) -Petter

    VastaaPoista
  2. Olen ihan samaa mieltä. Väittäisin kuitenkin, että ainakin Vapaus oli tätä paremmin kasassa, tiiviimpi. Hyvää lukukokemusta! Käyn sitten lukemassa, mitä mieltä olit.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maiju Lassila: Kuolleista herännyt & Pirttipohjalaiset

Algot Untolan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 ja kuolemasta 100 vuotta. Untolan tuotantoa ja kohtaloa esiin nostanut Juha Hurme sanoo sen olevan nyt yksi perkele, kun tasavuosia ei ole noteerattu millään tavalla eikä asia tunnu kiinnostavan ketään. Untolan tunnetuimmat kirjailijanimet ovat Maiju Lassila ja Irmari Rantamala, ja erilaisia kirjailijanimiä hänellä tiedetään olleen peräti kymmenkunta.

Kirjailija ja tutkija Markku Eskelinen kiittää sitä, että Untolan kirjallinen mustamaalaaminen ja aktiivinen unohtaminen on sentään päättynyt, ja että hänen tuotantoaan on uudelleenjulkaistu ja sitä pidetään merkittävänä. Siitä huolimatta Untola on Eskelisenkin mukaan edelleen jollain tapaa henkipaton asemassa: esimerkiksi koko hänen laajaa tuotantoaan ei ole painettu tai saatettu, saati digitoitu edes tutkijoiden käyttöön.

Untola tuotti 1910-luvulla hurjan määrän tekstiä, parhaimpana vuotenaan yhdeksän kirjaa. Yhden romaaninsa hän kirjoitti 19 tunnissa. Pääosan myöhäistuotannost…

Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagihara: Pieni elämä (2017 Tammi, suom. Arto Schroderus, 937 s).
Kustantajalta saatu ennakkolukukappale.


Hanya Yanagiharan 2015 ilmestynyt kohuttu ja kehuttu romaani on Tammen Keltaisen kirjaston kevään 2017 uutuus. Tarina seuraa newyorkilaisten ystävysten elämää. Päähenkilöt ovat tarinan alkaessa kolmissakymmenissä, ja kirja päättyy noin 25 vuotta myöhemmin.

Willem Ragnarsson on skandinaavisukuinen komea ja menestynyt näyttelijä. Hän on vanhempansa menettänyt kiltti ja auttavainen, juureton poika.

Arkkitehti Malcolm Irvine kuuluu etniseen vähemmistöön ja on kotoisin varakkaasta perheestä. Malcolm on epävarma rodullisesta, seksuaalisesta ja ammatillisesta identiteetistään.

Jean-Baptiste Marion on haitilaissukuinen kuvataiteilija. JB tekee taidettaan tinkimättömästi ja kärsii oman elämän hallinnan vaikeuksista.

Jude St. Francis on mysteeri. Hän on liikuntaesteinen lakimies. Jude on täynnä vihaa ja pelkoa itseään ja muita kohtaan. Työssään Jude on menestynyt, mutta sisältä hän …

Lukuvuosi 2017

Luin vuonna 2017 liikaa: 113 sivua päivässä. Lukemieni kirjojen listalla on pikavilkaisulla parikymmentä, joista en pysty palauttamaan mieleeni oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa. Toisaalta lukuvuoden aikana löytyi uusia suosikkeja, kirjavarastojen pölyistä löysin luettavaksi ajatonta neroutta, kotimaiseen runouteen perehdyin urakalla.

Lukuvuoteni 2017 jääkin mieleen kotimaisen kirjallisuuden teemavuotena. Lukemistani 191 kirjasta peräti 147 oli suomalaisia. Vinouma suomalaisen kirjallisuuden suuntaan selittyy kotimaisen kirjallisuuden opinnoillani, Suomi 100 –teemavuodella sekä kotimaisen lyriikan vyöryllä. Projektini lukea Yleisradion Kirjojen Suomen 101 teosta kaikilta itsenäisyyden vuosilta ei kuitenkaan toteutunut lähimainkaan (27/101), mutta se jatkuu edelleen. Tavoitteena vuodelle 2018 on lukea enemmän ulkomaista kirjallisuutta. Hyvä tavoite on myös lukea määrällisesti vähemmän.


Kiitos jälleen kaikille kirjoituksiani lukeneille, niitä kommentoineille, peukuttaneille, jakanei…

W.G. Sebald: Austerlitz

Ensin tärkein asia: Austerlitz on suurenmoinen kirja. Sen sivuilla on koskettava tarina, paljon tietoa, kokemusta ja viisautta.

Päähenkilö on Jacques Austerlitz, vuonna 1934 syntynyt eurooppalainen. Tapaamme hänet aikuisena Antwerpenin asemalla. Miehen tarinaa aletaan keriä auki Euroopan historian ja eurooppalaisten paikkojen kautta. Austerlitz hakee juuriaan ja haluaa selvittää vanhempiensa kohtalon. Avainkokemus on se, kun viisivuotias Austerlitz ja monet muut lapset kuljetettiin turvaan miehitetystä Prahasta.

”Silloin huomasin, sanoi Austerlitz, etten osannut juuri ollenkaan muistella ja että minä päinvastoin olinkin aina pyrkinyt olemaan muistamatta menneitä ja väistelemään kaikkea, mikä tavalla tai toisella liittyi minun omaan tuntemattomaan syntyperääni.”

Kertojasta, henkilöstä joka tapaa Austerlitzin 1960-, 1970- ja 1990-luvuilla ei lukija tiedä paljon. Hän kuvaa tilanteita ja kertoo tarkasti, mitä Austerlitz on tapaamisilla sanonut. Kertoja on koko ajan läsnä, mutta oman jätt…

Nikolai Ostrovski: Kuinka teräs karaistui

Vuonna 1934 julkaistua teosta, joka kantaa nimeä Kuinka teräs karaistui ja joka luokitellaan sosialistiseksi realismiksi tai neuvostoproosaksi, ei mielestäni voi jättää lukematta. Ahjon kuumuutta ja hiilloksen hehkua lisäävät vielä kannen kuvitus, kustannusyhtiö Kansankulttuuri Oy sekä tieto, että kirja on ollut pakollista luettavaa neuvostokouluissa.

Kuinka teräs karaistui ei oikein vertaudu mihinkään aiemmin lukemaani, se kuuluu aivan erilaiseen ja tuntemattomaan maailmaan. Tapahtumat sijoittuvat nykyisen Ukrainan alueelle 1920-luvun taitteeseen, eli vallankumouksien, sisällissodan ja Neuvostoliiton synnyn aikoihin. Kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu pääosin rautatiemiljöössä, ja välillä tuntuukin, että maailmanhistorian käänteet näkyvät ukrainalaisella asemalaiturilla lähes reaaliaikaisina: tsaari kukistuu, samoin kaarti, saksalaiset tulevat ja menevät, sitten alkavat vainot, valkopuolalaiset hyökkäävät, vihdoin saapuvat puna-armeija ja neuvostoliittolaiset.

”Nuorisoliittolaisten laulu…