Markus Tiittula: Taistelu totuudesta

Markus on hyvä ystäväni. Kirjoitin blogissani taannoin hänen esikoiskirjastaan Trumpin jälkeen, ja silloin esittämäni toive kirjoittamisen jatkumisesta on toteutunut hyvällä tahdilla: kirja vuodessa, ja niinpä Taistelu totuudesta on jo neljäs. Itse asiassa Tiittulan esikoisteokseksi voisi laskea yhdessä Erkka V. Lehtolan, Mitri Pakkasen ja Aki Riihilahden kanssa kirjoitetun HJK Mestarien liigassa (1999 WSOY), mutta koska mies itse ei täysin tunnu laskevan sitä katalogiinsa, suostun jakamaan tämän tulkinnan, vaikka kyseinen teos onkin aihepiiriltään itseäni eniten kiinnostava.

Joka tapauksessa, koska asiat on laitettava järjestykseen ja listojen tekeminen tärkeää, tässä Markus Tiittulan kirjat paremmuusjärjestyksessä:

1) Taistelu totuudesta (2022 Johnny Kniga)

2) Valkokaavuista punahattuihin (2019 Vastapaino)

3) Trumpin jälkeen (2018 Vastapaino)

4) MAGA-Jeesus (2020 BoD)

Tiittula asui Yhdysvalloissa 2016–2021, eli jotakuinkin tähänastisen tuotantonsa kokonaisajan, joten on luonnollista, että kirjojen fokus on USA:n poliittisessa elämässä ja henkisessä ilmapiirissä. Se että samaan ajanjaksoon osui myös Donald Trumpin presidenttikausi kaikkine etukäteis- ja jälkiselvittelyineen on osoittautunut Tiittulan tuotannolle ehdottomaksi rikkaudeksi, mutta samalla omalle lukukokemukselleni rasitteeksi.

Tiittulalle on kertynyt amerikkalaisuudesta valtavasti tietoa ja perusteltua näkemystä, ja tuotannon USA-keskeisyys on ymmärrettävä. Vaikka tämän kirjoitukseni aihe onkin tuorein Taistelu totuudesta, otan kuitenkin uskollisen lukijan vapauden kommentoida tuotantoa kokonaisuudessaan. Neljänteen kirjaan tultaessa tuotannon vahvuudeksi nousee johdonmukainen juoni, Tiittulan expertiisin ja perehtyneisyyden kaari piirtyy vahvana. Tämä suo anteeksi sen, että hän jonkin verran kierrättää kirjoissaan jo aikaisemmin julkaisemiaan ajatuksia ja havaintoja. 

Kuulun itse niihin uutistenseuraajiin, jotka ovat jo saaneet täysin tarpeekseen USA:n edellisestä presidentistä, ja tästä kumpuaakin omasta näkökulmastani Tiittulan tuotannon suurin heikkous: tuntuu kuin hänen tekstinsä kärsisi jonkinlaisesta Trumpin kauden jälkeisestä post-traumaattisesta stressitilasta, koska niin vahvasti tämä hahmo puskee edelleen esiin. No, nyt Markus on Euroopassa, ja käsittääkseni seuraava kirja jo valmisteilla. Minun kaino toiveeni on, ettei siinä mainittaisi Donald Trumpia enää lainkaan.

Taistelu totuudesta on oikein hyvä kirja. Jo ulkoisilta puitteiltaan kovine ja tyylikkäine kansineen se henkii uutta tasoa Tiittulan tietokirjailijan uralla. Sisällöllisesti kirja on listatuista neljästä selvästi ehjin kokonaisuus, kustannustoimitetun tuntuinen. Tiittula kirjoittaa hyvin. Hänen ajatuksena ja kirjan sanoma välittyvät kirkkaina, johdonmukaisina ja helppolukuisina ilman, että teksti antaisi periksi yleistävälle tai viihteelliselle otteelle. Tekstin taustalla on ilmiselvästi jälleen paljon jalkatyötä, lukemista, selvittämistä ja perehtymistä. Ei ole Tiittulan vika, että tunnen hänet niin hyvin ja pitkältä ajalta, mutta se väistämättä vaikuttaa lukukokemukseeni, koska tunnistan äänenpainot ja tutut sanonnat turhankin herkästi. Monet muut lukijat ovat varmasti objektiivisempia. 

Salaliittoteoriat ovat aihekokonaisuus, josta olen koko lailla täysin Tiittulan välittämien tietojen varassa. Olen ajat sitten pudonnut kärryiltä siitä, mitä sosiaalisessa mediassa ja internetissä on meneillään, enkä välttämättä välitä enää kyytiin noustakaan. Kirjan luettuani se tuntuu entistäkin siunatummalta olotilalta. Jos Tiittula on oikeassa, ja miksei olisi, maailma on mennyt totaalisen sekaisin.

Tiittula esittelee toinen toistaan harhaisempien hahmojen teorioita ja ajatustenkulkuja niin vetävästi, että välillä teki mieli ajatella, että voihan se olla noinkin, saattaahan maailma olla järjestynyt tuollakin tavalla, tämäpä tuntuu kutkuttavan jännältä. Opin myös jälleen paljon uutta, sain tietoa ja näkökulmaa, mutta en viitsi kirjoittaa tähän sitä ilmeisesti kaikkein isointa verkostoa, koska en halua enää yhtään roskakommenttia blogitekstieni perään. 

”Tilanne on eskaloitunut puskafarssista kauhuelokuvan puolelle. Salaliittoteoriat ja valheelliset narratiivit ovat tulleet osaksi arkea tavalla, jota ei olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut todeksi.”

Koska tämä on yksityinen harrastelijablogini, astun heikoille jäille ja otan vapauden soveltaa kirjallisuuden tutkimuksen käsitteitä omalla tavallani. Hapuilin tämän ajatukseni Markukselle taannoin lounaspöydässämme ja yritän nyt uudelleen. 

Kaunokirjallisuudessa erotetaan teoksen kertomisen rakenteessa kolme eri tasoa. Kaikkein ilmeisimmässä teoksen kirjoittaja on kirjoittanut tekstin, jota teoksen lukija lukee. Kaunokirjallisuus on eri asia kuin tietokirjallisuus erityisesti mitä tulee kertojaratkaisujen analysointiin, mutta joka tapauksessa tällä tasolla Markus on kirjoittanut kirjan ja Janne lukee sen. Seuraavalla tasolla irtaannutaan kirjoittajan ja fyysisen lukijan tasosta ja tarkastellaan tekstiä sekä sitä, miten se kutsuu lukijan teoksen maailmaan, millä keinoilla esittelee aiheensa, mitä tietoa välittää, minkälaisen kokonaiskuvan muodostaa. Vaikka kysymyksessä ei ole käsitteistö, jolla yksittäisiä teoksia olisi tarkoitus arvottaa, mielestäni Tiittulan tekstin ansio on juuri tällä tasolla. 

Kolmannella tasolla puhutaan sisäistekijän ja sisäislukijan rooleista ja suhteesta. Silloin ikään kuin unohdetaan paitsi tosiasiallinen lukukokemus myös lukemalla saavutettu tekstin vastaanotto. Tällä tasolla tarkasteluun tulee, minkälaisen maailman teos kokonaisuudessaan välittää, mitä arvoja viestii, mitä merkityksiä luo, mitä asiaa ajaa. Tällä tasolla on Tiittulan omaksuman kirjoittamistavan kuoppaisin osuus. Tiittula ei pyrikään peittelemään, mitä mieltä hän itse on esimerkiksi salaliitoista tai salaliittoteoreetikoista. Hän tuo mielipiteensä esiin osuvasti, hauskan ironisesti, ajoittain varsin alleviivatusti. Valittu tyyli ajaa välillä lukijaa pois tietokirjallisuuden vastaanottomoodista ja saa tekstin tuntumaan pamflettihenkiseltä.

Taistelu totuudesta päättyy ansiokkaaseen, rauhalliseen ja perusteltuun psykologis-eettiseen pohdintaan. Se on teoksen kokonaisrytmin kannalta erinomainen ratkaisu kaiken tulituksen jälkeen. Kirjallisesta ansiostaan huolimatta haluan kuitenkin ottaa kantaa teoksen lopun välittämään maailmankuvaan. Koen sen jotenkin liian yksioikoisena ihmisen toiminnan ja ajattelun kuvauksena. Kuvausta leimaa kaksijakoisuus, ihmiset ovat joko sitä tai sitten tätä, uskovat salaliittoihin tai sitten heidän pitää käydä taisteluun totuuden puolesta. 

Kiitän ja onnittelen hyvää ystävääni onnistuneesta kirjasta. Oman kappaleeni omistuskirjoituksessa Markus on lainannut Manic Street Preachersiä (1998): ”This is my truth tell me yours.” Minä vastaan Eeva Kilven (1972) sanoin: ”Usko sinä että kaikki on politiikkaa. Minä uskon että jokainen päivä on kertomus.”

Markus Tiittula: Taistelu totuudesta (2022 Johnny Kniga, 264 sivua)