Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina (2014 WSOY, suomentanut Helinä Kangas, 511 s). Olin sanaton ja muissa maailmoissa tämän 1829-sivuisen Napoli-sarjan päätyttyä. Luin osat liian harvaan tahtiin, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan koko paketin kerralla. Ferrantella on ilmiömäinen kyky kertoa asioista lukijaystävällisesti ilman mitään ylimääräisiä koukeroita, selittää tapahtumia ja tuntemuksia juuri sopivan paljon tai vähän, rakentaa emotionaalisia siteitä pitkin tarinaa ja saada kaiken tuntumaan niin surulliselta, aidolta, kaoottiselta ja elämältä. Kehotan ihan kaikkia lukemaan nämä kirjat.
Katja Kettu: Rose on poissa (2018, 272 s). Kahdessa aikatasossa vuosina 1973 ja 2018 sekä kirjemuodossa etenevä tarina on vaikea seurattava, ja kaiken lisäksi yksi päähenkilöistä kärsii muistimenetyksestä. Ketun lumoava, shamanistinen ja runollinen kieli ei helpota seuraamista yhtään, yksityiskohtia tulee niin tiiviiseen tahtiin, että ne pitäisi kirjoittaa muistiin, mutta kieli on toisaalta jo itsessään lukemisen arvoinen. Hieno kirja, mutta jotenkin jäi tunne, että se olisi voinut olla vielä parempi. Lukiessani ajattelin, että olisiko tämä pitänyt kirjoittaa vielä kerran uudestaan, mutta luulen, että se olisi parempi vaan lukea toistamiseen.
Katri Lipson: Kosmonautti
Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
Kommentit
Lähetä kommentti